Olen kauhen surkea lähtemään pois kivoista kyläpaikoista. Niinpä kävi taas, että matkailu Kipan luona vähän venähti. Sunnuntaina oli reppu pakattu ja aikataulut katsottu, mutta niinpäs sitten jäimmekin maanantaihin asti.
Maanantai-aamu meni Kipalan tontilla koirien kanssa samoillessa. Huomattavasti mukavampaa kuin oman kämppämme lähimaastot. (Minäkin haluan oman metsän.) Cello ja Viivi kiipeilivät kalliolla hurjan näköisesti. Ne kipittivät helposti lähes pystysuoraa kalliota. Onnikin yritti mennä niiden perässä ylös, mutta sillä ei ole länderien näpsäköitä jalkoja ja se oli rysähtää alas. Onneksi se tajusi kääntyä ajoissa. Onni tuppaa unohtamaan länderien seurassa itsensä ja kuvittelee pysyvänsä niiden perässä. On jollain tavoin niin surkuhupaisaa katsoa miten Onni yrittää pysyä kiitävien länderien perässä. Varsin nopeasti Onni kyllästyi perässä roikkumiseen ja päätti palata rakkaimman harrastuksensa, keppien pureskelun pariin.
Illalla osuimme junaan, jossa oli aivan ihana konduktööri. Hänen tyttärellään oli ollut kaksi glenniä ja me puhuimme vaikka kuinka kauan koirista. Konduktööri hieroi Onnin puhuessaan. Tiedän, että valitan joskus matkailun vaikeudesta ja töykeistä ihmisistä, mutta matkailuun mahtuu mukaan myös huippumukavia ihmisiä ja todella iloisia hetkiä. Leela ja muisku olivat meitä vastassa asemalla ja voi sitä riemua. Olisi luullut, että olimme kauankin poissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti