Raskaan työpäivän jälkeen pääsin vihdoin kotiovelle. (Pyörästä tippui vain kerran ketjut matkan varrella... ) Laittaessani pyörää lukkoon mietiskelin, että se on kiva, ettei Vikinä ole tainnutkaan intoutua huutamaan. Avasin ensimmäisen ulko-oven ja eikös sisältä kuulunut surkeaa itkua. Odottelin hiljaista hetkeä ja menin sisälle. Itku vaihtui iloisten hännän heilutesten myötä huutoon. Ei siinä mitään, mutta kun kaikki koirat päättivät huutaa. Santte volisi vieressäni, Amanda loikki portin takana ja vinisi, Onni paukutti harmistuneena päätään porttiin ja ulahteli ja Vikinä huusi hurjistuneena jaloissani. Positiivista koirat olivat pysyneet porttien oikeilla puolilla.
Otin Vikinän ja Santten samantien mukaani. Pieni heeleri nimittäin huusi hätäänsä eikä mitään tyhjänpäisyyksiä. Käytiin kaksikon kanssa pitempi lenkki ja ohitettiin muutama koira. Vikinä meni niiden ohi ihan hiljaa. Mistäköhän olen saanut päähäni, että pikkukoirat räksyttävät? Tämä pikkuneiti on ainakin käyttäytynyt ohituksissa ihan moitteettomasti. Amandalla ja Onnilla on tänään treenipäivä, joten kaksikko joutuu pian jäämään kahden kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti