Kyllä viikonloppuna oli varsin tyytyväinen olo noihin koiriin. Onni on aina ollut ylisosiaalinen ja sen kanssa ei olla paljon nähty vaivaa ihmisiin tai koiriin tutustumisen suhteen. Sen kanssa on helppo mennä oikeastaan missä vaan, mutta jääräpäinen pirulainen se on. Olin niin ylpeä siitä miten se halusi tehdä mun kanssa radalla. Meillä on ollut välillä melkoista suossa juoksua tottelemisen suhteen. Motivaation tekeminen ei ole mikään kaikkein helpoin homma. Onnin omapäisyys vaikeuttaa kovasti. Silloin kun homma toimii, se toimii upeasti ja meillä on hauskaa. Onni selvästi nautti synttäripäivästään. Mun pikkupoika jo 7 vuoden.
Kuje taasen oli pentuna varsin sosiaalinen, mutta kyllä siitä huomas jossain vaiheessa, että varautuneisuutta pukkaa. Nyt kentällä se oli tutustumassa kaikkiin ja kerjäämässä nameja. Ei mikään erityisen varautunut. Annoin sen välillä Oreniuksen Annan syliin kun piti jotain ohjauskohtaa hioa. Anna piti sitä lähdössä myös kiinni. Kuje oli molemmissa tilanteissa ihan tyytyväisenä, tai no lähtötilanteessa sillä oli kova hinku päästä eteenpäin. Myöhemmin sit tuli mieleen, ettei Amanda ois ollut noin kenenkään tuntemattoman sylissä. Amanda on ihan selkeästi varautuneempi.
Käytiin sunnuntaina metsälenkki treenin jälkeen ja matkassa oli kaikki koirat. Kun jäin muista jälkeen, niin ensimmäisenä paikalla oli Ama katsomassa, etten ole mennyt hukkaan. Kuje tuli jossain vaiheessa ja Onni vilkas vähän silmäkulmasta, että mikä on homman nimi, mutta paineli omia reittejään. Mä pidän Onnin ja Kujeen itsenäisyydestä, mutta Amanda on niihin verrattuna monessa suhteessa niin helppo.
Kaikissa kolmessa on hyvät ja huonot puolensa. Ne ovat kaikki suhteellisen erilaisia. Kuje on ehkä eniten sitä mitä koirasta etsin. Sen kanssa asiat on vaan natsannu. Suuri miinus on haukkuherkkyys. Amanda on parhaimmillaan ku mun mieli, mutta stressaa vähän liian herkästi. Onni on mutkaton ja helppo, mutta ah, niin jääräpäinen. Tänä viikonloppuna kaikki on olleet kilttejä ja ihania. Saas nähdä alkaako nyt taas ärsyttävyys-vuorottelu alusta.
Viikonlopun kommentti parsonistin suusta: "Tykkäätkö parsonista? Ota länderi, se on samannäköinen, mutta niin helppo." No jaa. Mä en ehkä ihan allekirjottais tota. Vaikkei länderissä olekaan kauheasti metsästysvaistoa, niin siellä on kaikenlaista kivaa ongelmanpoikasta. Sosiaalistamisen tärkeyttä ei voi kylliksi alleviivata. Kun viitsii nähdä vaivaa ja saa itselleen sopivan länderin, niin jossain vaiheessa elämä muuttuu aika helpoksi. Mutta ei se ihan itsestään synny.
4 kommenttia:
HMM, vähän ihmetyttää tuo parsonistin kommentti...Itsellä kun on molemmat. Tietysti molemmissa on puolensa, mutta ei kai se noin yksioikoista ole tuo "helppous"? Tosin voin kertoa, että parsoneissakin on sosiaalistamista ihan kylliksi, ei ehkä varautuneisuuden vuoksi, vaan siksi, että niillä on niin suuri ego (tämä lähinnä suhteessa muihin eläimiin). Minä tykkään molemmista roduista ja ne sopivat yhteen (meillä ainakin) kuin paita ja peppu, mutta en tosiaankaan pysty sanomaan suoralta kädeltä, kumpi olisi helpompi. Yksi yhdessä, toinen toisessa. Mut ihania molemmat (just tultiin canicross-lenkiltä, jolla ne aina juoksevat rinnatusten sulassa sovussa, vaikka kilpailuviettiä on kummallakin).
Pakko kans sanoa jotain, kun kokemusta molemmista roduista löytyy. Komppaan Eevan lausumia ja sen verran lisäisin, että parson on tavallaan mutkattomampi ajatuksenjuoksultaan. Länderi taas - sen kans joutuu vähän pidemmälle miettimään miten se eri asioissa toimii ja miten sen kanssa kannattaa toimia.
Parsonin vaikeus on puolestaan usein iso ego, riistavietti (tai metsästysvietti, mä en ole niin selvillä kumpaa termiä tässä oikeen pitäis käyttää), terävyys ja kiihkeys, mitkä toimivalla luolakoiralla on oltava, mutta joiden kanssa kokematon omistaja on helposti pulassa. Ehkä tuollainen kontaktihakuinen ja jokseenkin miellyttämisenhaluinen koira näyttääkin sivusta katsottuna parsonistin silmin helpolta... Parsonin kanssa kun saman asian saavuttaakseen joutuu ehkä tekemään kovasti töitä. Kuitenkin länderissä on niin paljon siellä pinnan alla...
Ei tosiaan psyty nimeämään että kumpi olisi helpompi tai vaikeampi, kun ovat kuitenkin niin erilaisia, vaikka onhan näissä paljon samaakin. Se on vähän mistä vinkkelistä katsoo asiaa. Ja monet länderimäisyydet aukavat oikeasti vasta kun sellaisen kanssa elää (ihan eriasia kuulla niistä vain toiselta). Kaksi erittäin hienoa rotua jokatapauksessa! Ja hyvin sopivat meilläkin yhteen. Ainakin kun iät menevät juuri näin päin, että parson on se vanhempi ja saa isoinen egoineen olla kiistämätön pomo koirien keskuudessa.
Hups... Aika harvoin innostun näin edes kommentoimaan. Ehkä täyty oikeen ottaa pohdintaan tämä asia omassa blogissakin...
Amandalle onnellista odotusta! =)
Muut jätän kommentoimatta. ;) Mutta aah, ihana ONNI-MURU, paljon Onnea!!! Vanhettiin taas samaa tahtia. :D
t: Sanna & Hugo 7v.
Onni onnelliselle paljon onnea ja lisää onnellisia vuosia!
T: Synttärikaima Kampi + muut
Lähetä kommentti