Päivä alkoi siitä kun poltin aamupuuron pohjaan. Loistava aloitus ja jos olisin uskonut, että perjantai 13. päivä on oikeasti epäonnen päivä olisin jäänyt sänkyyn. Sen sijaan päätin kokeilla antaa Kujeen olla muiden koirien kanssa ilman alueen rajaamista. Koska sängyn päällä oli pressu ei tarvinnut pelätä sänkyyn pissaamisiakaan ja olisinhan töissä vain muutaman tunnin, joten nyt olisi oiva hetki kokeilla sen pidätyskykyä.
Suuntaisin töihin ja eteemme avautui hävityksen kauhistus. Kaikki edellisän päivänä tehdyt työt olivat menneet pilalle ja työsarkaa ei ollutkaan se ihan vähän mitä torstaista jäi jäljelle. Kaikki piti tehdä uudestaan. Puolen päivän jälkeen alkoi selvitä, että meillä ei ole oikeita työvälineitä. Vähän ennen kuin minun oli pakko lähteä ja jättää muut töihin saimme lopulta oikeat välineet ja työ alkoi sujua.
En ollut ottanut töihin mukaan eväitä. Eihän pariksi tunniksi tarvitse. Aamupuuron voimalla paarusti ja ajattelin, että nappaan jotain pientä ennen agiharkkoihin lähtöä. Lähdin pyöräilemään töistä kotiin ja taivas putosi niskaani. Loistavaa... Olinhan aivan litimärkä. Ystävälliset autoilijat kyyläsivät ja näytin kohteliaasti käsimerkkiä ihan sumeilemattomasti lasin takana kuolaaville miehille. Joku raja sentään...
Juuri ennen kotiin pääsyä sade lakkasi. Siinä vaiheessa oli selvinnyt myös, että minulle ei ole kyytiä harkkoihin, vaan jos sinne haluan mennä on tyydyttävä pyörään. Bussillakaan ei ehtisi mennä jos haluaa toiset lenkittää sitä ennen. Yritin soittaa valmentajalle, että kai meillä ylipäätään on harkat, mutta hänellä oli puhelin hukassa. Sekavissa tunnelmissa menin sisälle ja pahat aavistukset täyttivät mieleni. Kuje. Avasin huoneeni oven ja kiljaisin.
Kuje oli päättänyt kokeilla hyllyllä olevia meikkejäni. Hyvästi Kanebon ripsari ja kaikki muut. Yhden halpis luomivärin se oli jättänyt syömättä, mutta kaikki lempparini oli tuhottu. Lompakko oli levitetty sängylle, kortteja löytyi sieltä sun täältä. Pumpulia leijaili huoneessa. Kamera oli lattialla, mp3-soitin makasi maassa. Lattia oli kuiva siihen asti kunnes kiljaisin.
Otin selvästi bileisiin valmistautumista suunnitelleen tyttösen ja Onnin lyhyelle lenkille. Vaihdoin pikaisesti vaatteet. Kaivoin jääkaapista pussillisen vanhoja nakinpaloja. Mikä onni että sieltä ylipäätään löytyi selaisia. Amanda reppuun kerä veden ja menoksi. Punnitsin Amandan yksi päivä ja sain surkealla huijari puntarillani arvon 10-12 kiloon. Nyt tuntui, että repussa oli ainakin 120 kiloa. Kiltisti Amanda taas istuskeli. Se on niin ihanan sopeutuvainen ja hyväksyy kaiken mitä päätän puuhailla. Matkalla muistin, etten ollut syönyt mitään.
Vain vähän myöhässä saavuimme treenipaikalle ja kirvoitimme koko joukolta naurun. Jostain syystä kerään useinkin naurua liikkuessani koirien kanssa. Outoa...
Päästin Amandan repusta ja menimme kävelemään. Siinä sateen ropistessa päähäni, kaikki kiukku ja ahdistus pikkuhiljaa valuivat sateen mukana maahan. Sateessa käveleminen on rentouttavaa, vaikka kengät olisivatkin litimärät. Treenien teemana oli irtautuminen. No se ei sujunut kauhean hyvin, mutta oli silti hauskaa leikkiä ja puuhailla Aman kanssa. Oli vähän puhetta, että jos valmentajamme alkaisi vetämään meille myös penturyhmää, sillä pentuja oli muutamassakin perheessä. Olisipa kivaa jos onnistuisi :)
Tunnin lopuksi koirat mitattiin. Amandalla mittaaminen on ollut aina aikamoinen episodi. Sen mielestä mittatikku on ihan hirveä ja jos se tulee lähemmäs nin se voi vaikka pistää tai jotain. Hetken aikaa Amandan kiemurtelua katseltuaan valmentaja, sanoi, että annpas koira minulle ja kokeillaanpa ilman sinua. Amanda nöyrästi kulki valmentajan perässä vähän kauemmas. Siinä sitten aseteltiin neitiä seisomaan ja uudestaan seisomaan. Aluksi Amanda oli aina mittatikun lähestyessä ihan vinkkurassa, mutta alkoi pikkuhiljaa vähän rentoutua. Oli se vieläkin vähän vinkkurassa. Mitaksi saatiin medi ja maksin rajaan oli puolisen senttiä. Se on kyllä hilkulla, tuo meidän neiti, että kumpaas luokkaan kuuluttaisiin.
Annoin Amandan hölkkäillä takaisin kotiin päin. Se juoksenteli tyytyväisenä ja koska menimme aika mielenkiintoista reittiä, saatoin pitää sen vapaana suurimman osan aikaa. On se kumma, että kahtaa kertaa en ole onnistunut Niihamaan pyöräillä samaa reittiä, en treeneihin, enkä treeneistä pois. Aina löytyy joku kohta missä eksytään edelliseltä reitiltä.
Jätin Amandan nopeasti eteiseen kamojen kanssa ja pyöräilin pikaisesti Prismaan. Siellä olikin iloinen Oulusta tullut joukko vastassa. Vanhempani ja kaksi pikkusiskoistani tulivat Tampereelle viikonlopun viettoon. Äiti sanoi nähdessään minut, että olen laihtunut. Litimärkänä, rättiväsyneenä ja aamupuuron voimalla, näytin taatusti oikein pirtsakalta ja hyvinvoivalta. Kaupassa käynnin jälkeen haettiin pitsat. Vihdoin ruokaa! Koirista oli ihana nähdä kaikki (ja kerjätä ruokaa).
Syöminkien jälkeen porukat suuntasivat hotellille ja minä kaaduin iltalenkin jälkeen kuolleena (no lähes) sänkyyn ja heräsin iloisena tähän aamuun, kun jokaikistä lihastani kolottaa ja särkee. Selässäni on taatusti sellaisia lihaksia kipeänä, joita ei edes ole olemassa ja joku on hakannut kylkiluuni sisään. Ainakaan ei enää ole perjantai, eikä kolmastoista päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti