Amanda - suuri metsästäjä

Jokunen aika takaperin Amanda, kromfohrländer-neiti, puhdas seurakoira, koira, jolla ei pitäisi olla mitään hajua metsästyksestä, pyrki tappamaan myyrän, kun vieressä seisovat rottakoira ja myyräkoira vain moljottivat äimistyneinä. Amanda teki taidokkaita myyrähyppyjä ja olisi tappanut pikkuruisen myyräsen, jos emme olisi olleet keskellä kaupunkia, missä tämä raaka murha olisi sätkähdyttänyt kanssakulkijoita.

Tänään kohtasimme taas rusakon. Niitähän täällä vilisee. Tai no ehkä tämä on yksi ja sama rusakko, joka asustelee kämppämme lähellä. Amanda oli *köh köh* vapaana ja huomasi rusakon yhtä aikaa kanssani. Viuh. Amanda oli edennyt neljä metriä ennenkuin sain suuni auki. Aamukäheä ääneni kaikui oikein somasti ohi neitosen korvien. Polkin jalkaa kiukkuisesti ja kenties tämän kaltainen rummutus auttoi ja Amanda vilkaisi minuun. "Niin mitä sanoitkaan? Etkö näe, että minulla on kiire?" Se räpsäytti silmiään ja säntäsi uudestaan rusakon perään. Kiljuin epämääräisiä käskyjä: "Amanda! Heti! Tänne! Nyt!" polkien samalla uudelleen jalkaa. Rusakko oli tässä välissä ehtinyt kadota talon taakse ja Amanda suosiollisesti tuli luokseni, pudistellen päätään samalla: "Onko tämä viivytys aivan välttämätön?" Kehuin kuinka upea Amanda onkaan tullessaan luokseni, ja neiti tuijotti vain tiiviisti talon kulmaa: "Joo, joo. Joko mennään?" Kytkettynä kävimme kurkkamassa olisiko jänis kenties jäänyt talon taakse meitä odottelemaan. Ei ollut? Kumma rusakko, ei halunnut paistiksi...

Tämän aamuisen episodin aikana, Onni seistä nökötti upeasti vieressäni ja minä en tajunnut edes kehua. Joskus olen oikea ääliö....