Me nukuttiin eilen Amandan kanssa koko päivä. No jos ei oteta huomioon sitä että olin töissä ja sitä kun piipahdettiin ulkona. Tyytyväisenä porskutettiin vierekkäin patjalla. Mitä nyt oli pientä kiistelyä siitä kumpi saa nukkua tyynyllä.
Eilisestä juontui mieleen, että olen kirjoitellut blogia nyt jonkun aikaa ja yhä vaan tuntuu piisaavaan kirjoitettavaa. Meille sattuu ja tapahtuu kaikkia pieniä suuria asioita. Minä koen koirieni olevan ihan kotikoiria. Toki me ollaan ruvettu harrastelemaan näyttelyitä ja agilityakin on kokeiltu, mutta kyllä ne pääasiassa ovat kotikoiria. Seuraava näyttely on vasta lokakuussa ja Amandan juoksun takia jää viimeinen agilitykertakin käyttämättä, joten me ollaan tällä hetkellä ihan harrasteettomia. Luin yhdeltä sivulta, että pentuja tarjolla rakastaviin, harrastaviin koteihin ja jäin miettimään, että ollaanko me nyt pelkkä rakastava koti vai rakastava ja harrastava koti.
Onnin kanssa sanoin kasvattajalle, että näyttelyihin ei mennä, mutta voidaan kokeilla muuten eri lajeja. No me kokeiltiin eri lajeja ja kahdessa näyttelyssäkin on käyty. Tessan kanssa en luvannut tehdä mitään, mutta se oli vanhus, hemmoteltu sellainen. Amandan kanssa lupasin sijotuiskasvattajalle, että voi kokeilla agilityn alkeiskurssia ja ehkä niitä näyttelyitäkin. Nekin on kokeiltu ja kivaa on ollut. Vaan pääasiassa me silti harrastetaan kotona löhöilyä ja omia seikkailuja. Kaikki koirat on annettu pelkkään rakastavaan kotiin. Amanda nyt on poikkeus sen verran, että se on kotikoiran lisäksi sijoitusotus, mutta siltä ei vaadittu edes näyttelyissä käymistä, sillä se on jo niissä valmiiksi jonkun verran pyörinyt. Lupaukset puuhailusta olen antanut periaatteella, että kokeilla voidaan, mutta jos ei vaikuta meistä kivalta niin kokeilua pidemmälle ei mennä.
Näyttelyistä innostui vähän enemmänkin. Ensimmäinen oli pelottava kokemus. Mä ilmoitin Amandan kerralla kolmeen näyttelyyn, että jos ekassa tuntuu menevän pieleen, voi vielä lopuissa katsoa, että oliko se niin kauheeta. No ei se nyt ihan kauheeta ollu ku sitten piti Onnikin ilmottaa. Agilitykin vei mukanaan ja toivon, että meille tulee mahdollisuus harjoitella sitä jatkossakin. Kisaamaankin voisin lähteä jos vaan kehitytään vähän enempi. Vaan yhä vain koen koirieni olevan kotikoiria. Ehkä sen takia, etten ottanut niitä harrastaakseni niiden kanssa. Vaan pikemminkin harrastan niillä siitä huolimatta, että otin ne kotikoiriksi.
Ymmärrän hyvin, että kasvattajat toivovat koirilleen harrastavia koteja. Ehkä jos olisi kasvattaja toivoisin itsekin pennuille harrastavia koteja. En tiedä. Jos olisin oikein tosissani innostunut jostain lajista ja haluaisin siinä pärjätä, etsisin harrastuskoiraa kotikoiran sijaan. Harrastuskoiran kriteeritkin olisivat aikalailla tiukemmat. Aika näyttää tuleeko jossain vaiheessa etsittyä harrastuskoiraa.
Kotikoiruudesta huolimatta meillä riittää puuhailua sen verran, että blogiin saa kirjoitettua rivin tai pari. Ja minä nyt en mikään hirvittävän aktiivinen ihminen ole. Toisaalta ystäväni totesi, että saan aikaan lyijykynästäkin esseen. Ehkäpä yhteenvetona voisi ajatella koirieni olevan kotikoiria, joiden kanssa harrastellaan satunnaisissa määrin. Ja koti on ehkä puoliharrastava, mutta kokonaan rakastava.
Ja oliko tässä joku idea. Noup, teki vaan mieli kirjoitella.....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti