Meillä on meneillään pakastimen tyhjennys. Ennen muuttoa olisi hyvä saada se tyhjäksi. Pakastimessa on kaikkea enemmän tai vähemmän öklöä syötävää. Totisesti inhoan syvästi pakastevihannespusseja. Sijoituskasvattajani totesi viisaasti, että niitä voi syöttää koirillekin, joten olen yhdistänyt jauhelihat, vihannekset ja makaronit laatikoksi, jota syötän koirille. Amandasta ja Onnista tämä on yhtä hyvä järjestely kuin minustakin.
Jauhelihat ovat jo loppuneet, mutta vihannespusseja ja makaronia piisaisi. Olen syönyt kyllästymiseen asti erilaisia vihannes-makaronisekoituksia ja ajatuskin niiden syömisestä tökkii. Ihan pelkkää kasvisruokaa ei kuitenkaan koirille viitsisi syöttää.
Eilen käytiin Onnin kanssa kaupassa hakemassa jauhelihaa. Koska jauhelihat olivat koirille, annoin Onnin kantaa yhden paketin. Ihmiset eivät kaiketi ole tottuneet oman ruokansa kantavaan koiraan. Yksi mies purskahti nauruun meidät nähdessään. Pikkupoika kiljui äitiään katsomaan. Pyöräilijä tuijotteli Onnia, minua, Onnia, minua ja virnisti minulle leveästi. Jossain vaiheessa kotimatkaa alkoi tuntua, että ihmiset tuijottavat meitä. Tuli vähän hämillinen olo.
Kai meitä tuijotellaan useinkin kauppareissuilla, mutta minä en yleensä huomaa sitä. (Kun kävelen ulkona, en yleensä huomioi ympäristöä.) Olisin eilenkin mielummin ollut huomaamatta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti