Syysmasennusta

Amandan synttärit oli ja meni. Muistin ne niin hyvin, että onnittelin neitoa oikeana päivänä (22.10) ja annoin pusun nenään. Meillä ei synttäreitä kauheammin juhlita. Yleensä muistankin ne vasta kun ovat jo aikaa sitten menneet. Uskomatonta ajatella, että Amakin on jo 5-vuotias. Minne kummaan kaikki aika menee?

Arjessa aika ainakin katoaa ihan jonnekin hukkaan. Töissä aika kiitää turhautumisen, kiireen ja yleisen ärsytyksen alle. Kotosalla taas pyöriskelen laiskuuden, väsymyksen ja innottomuuden kanssa. Kaiken tän keskellä koirat on sellainen pelastava oljenkorsi, ettei parempaa mistään maailmasta löydy. Tällä viikollakin ollaan vaan kävelty metsässä, mutta ne pari tuntia antaa niin paljon voimia, että jaksaa laahustaa läpi loppupäivän. Liekkö jonkinlaista syysmasennusta vai ihan pelkkää työstressiä. Kaipa se joulua kohti alkaa helpottaa.

Jahka saan kiskottua itseni taas iloisemmalle mielelle, voisi alkaa vähän asetella tavoitteita agilityn suhteen ja tehdä treenisuunnitelmia siitä miten niihin pääsisi. Todennäköisesti Aman suhteen mennään pitkään sillä, että ohjaajan pään pitää kisoissa kasvaa, niin että voi alkaa keskittyä itse tekemiseen eikä vaan paniikin hallintaan. Kujeelle vois alkaa tekemään tarkempaa suunnitelmaa. Se on nyt vaan roikkunut mukana. Treenaamattomuus paistaa kisoissa kauas ja radat on ollu kokeilua ja ohjaamisen hakemista.