maanantaina, heinäkuuta 31, 2006

Qotiinpaluu

Hauskaa oli ja kotiin oli vähäsen mälsä tulla. Junamatkailu avartaa. Olipa aikas mielenkiintoinen matka ja ei mitenkään negatiivisessa mielessä. Oltiin IC-junassa siinä isossa lemmiosastossa. Paikat oli loppuun myyty ja me saimme ahtautua neljän paikkaan yhdessä nuoren bullterrierinartun ja omistajansa kanssa. Vaan eipä siinä ongelmia oikeastaan ollut. Onni kuorsasi lattialla ja Amanda lekotteli sylissäni, bullterrieri sai vapaan penkin itselleen. Se oli nättiotus ja vilkas kuin mikä, tosi ystävällinen ja leikkisä. Se olisi halunut tutustua ihan kaikkiin vaunussa, eikä millään olisi malttanut pysyä sekuntiakaan paikoillaan. Onnia yritti saada leikkimään, mutta Onni vain käänsi päänsä pois ja ja jatkoi nukkumista.
Voipa tyytyväisenä todeta, omien koirien hyvin oppineen, että matkustaessa nukutaan. Jopa häirittäessä. :D

Onnista olen ihan extraylpeä! On se upea. Kyllä niiden kanssa on mukava liikkua, kun tietää kaiken sujuvan mutkattomasti. Amandakin sai pikkutytöltä rapsutuksia. :)

Nukkuminen olikin viime yönä sitten vähän kortilla. Naapuri keksi pistää bileet kahdeltatoista pystyyn. Jep jep. Kyllä muuten v*tutti. Yhden, kahden aikaan kävivät poliisit. Eikä aamulla parin tunnin yöunen jälkeen oikein olisi maistunut herääminen. Onneksi tuostakin idiootista pääsee vihdoin eroon. &%#&%&#¤"!
Positiivista. Amanda ei vahtinut eikä ilmoittanut oudoista äänistä.

lauantaina, heinäkuuta 29, 2006

Qstock

Eilen ruokatunnilla pääsin autokyydillä hakemaan koirat töihin. Luonnollisesti juuri se tunti, jolloin koirat olivat mukana oli työpäivän kiireisin. Molemmat olivat ihan kiltisti makoilemassa tuolini takana ja jäivät odottelemaan juoksennellessani muualla. Keskittymikyky oli vähän huono, kun piti samalla pitää otuksia silmällä. Ensimmäistä kertaa on muuten Onnista kysyttyä, että onko se pentu. Ja Amandaa taasen kutsuttiin rauhalliseksi. :D

Töistä kiiruhdettiin junalle ja suhahdettiin Ouluun. Oltiinpa ensimmäistä kertaa IC-junan isossa eläinvaunussa. Asemalla koirat annettiin porukoiden matkaan hoitoon ja me jatkomme ystäväni kanssa festareille. Yöllä hain koirat mukaan yläkertaan ja minne päätti Amanda mennä nukkumaan. No tietysti ystäväni viereen. Neidistä ei selvästi lattialla nukkuminen ole lainkaan mukavaa. Onneksi Onni sentään kömpi viereeni.

Nyt vähän pallon heittelyä ulkona ja pikkuhiljaa uudelleen kohti festarialuetta. Eilen koirilla oli ollut oikein onnenpäivä. Ruokana lehtipihviä ja riisiä. Saapa nähdä mitä tälle päivälle on suunniteltu...

perjantaina, heinäkuuta 28, 2006

Naksuttelun alkeita

Otin pitkästä aikaa esiin naksuttimen. Olen naksutellut sillä vähän Amandalle, mutta en ole opettanut sen avulla vielä mitään.

Naksuttimen tuloon liittyy tarina. Olin puhellut netissä, että haluaisin kokeilla naksutusta ja kysellyt vinkkejä. Sainkin hyvin tietoa puuhasta. Naksuttimen hankkiminen jäi, ja kokeilin pilttipurken kannella naksuttelua. Eräänä päivänä löysin postilaatikostani kirjekuoren, jossa oli tulitikkulaatikossa pieni ötökkänaksu. Tulee vieläkin hyvä mieli, kun muistelee asiaa. Kiitoksia rakas ystävä! :) Ihana yllätys. Sillä ötönaksulla on vähän harjoiteltu.

Onnille en ollut naksutellut yhtään, joten sen kanssa opettelimme pelkkää naksahdus on nami-juttua. Onni käsitti asian niin, että naksahdus tarkoittaa sitä, että syödään minulta sormet. Onni ei osaa ottaa nameja kädestä nätisti. (Joku päivä me vielä harjoittelle asiaa....) Pari kertaa sain kirota ja heilutella kipeitä sormiani, mutta tajusin, että parempi on heittää namit maahan Onnin eteen. Lähti toimimaan vähän paremmin. Katsotaan mitä siitä tulee. Ainakin Onni yhdisti naksahduksen palkkioon. Jos yrittäisi naksuttimella opettaa Onnille vähän paremman näyttelyseisonnan. Amanda seisoo luonnostaan nätisti, mutta Onni vähän köyristää selkää.

Amanda on jo oppinut mitä naksahdus tarkoittaa, joten kokeilin, että jos saisin opetettua sen ottamaan lelun suuhunsa. Jep. Opetus meni täysin hukkaan, vaan oli Amandalla oikein hauskaa leikkiä pehmokalalla ja heitellä sitä ympäri pihaa. Kun se oli leikkinyt, sain sen tökkäämään lelua pari kertaa kuonollaan. Aina naksahduksen kuullessaan, se säntäsi tuhatta ja sataa hakemaan nameja. Namin saatuaan, se pyöri hurjasti hymyillen ympärilläni.

Ihan hauskaa puuhaa. Meni ehkä enemmän nauramiseksi kuin opetteluksi, mutta parempi niin.

torstaina, heinäkuuta 27, 2006

Mietteitä omista koirista

Olen omistanut koiria ehkä jostain vuodesta 1985 tai 1986. Pitäisi tarkistaa äidiltä tai isiltä. En muista koska sain Tepsun. Jos tästä laskee niin sehän tekee jo 20 vuotta koirien kanssa puuhailuja :O Vaan parempi jättää Tepsu huomioimatta, vaikka valitsinkin sen itse ja aloittaa omien koirien miettimiset Onnista.

Onnin tuleminen oli tarkan pohdinnan tulos ja silti pieni yllätys. Rotu mietittiin tarkkaan. Glennejä ei kuitenkaan ole ihan niin vain saatavilla, joten oli aika yllätys, että me saatiin Onni heti. Osuin kysymään rodusta suoraan kasvattajalta, jolla oli yksi vapaa urospentu jäljellä. Siispä meille tuli Onni. Sinänsä aikamoinen sattuma, että Onni on juuri sellainen kuin toivoin. Onhan se itsepäinen ja osaa olla tottelematon jäärä, mutta se on myös iloinen, sosiaalinen, rohkea ja sellainen onniglennimäinen. Onni on minun koirani niin hyvässä kuin huonossakin. On päiviä jolloin kiroan sen huonoja puolia, mutta en kyllä osaisi elää ilman niitä. Onnissa on sellaista haastetta, jota kaipaan. Se osaa vääntää vastaan. Toisaalta se osaa myös toimia halutessaan uskomattoman hyvin. Onni on täydellinen onni.
(Karmiva pilekuva..)

Onnin kanssa oli laumassamme ennen Amandan tuloa Tessa-niminen portugalinpogengo. Minä rakastin Tessaa niin kovin. Tessa oli tullessaan yli kymmenen, mutta silti se tuntui siltä kuin olisi aina ollut omani. Olen ikuisesti kiitollinen niistä kolmesta vuodesta, jotka sain Tessan pitää ennen sen kuolemaa. Ajatus siitä, etten voi pitää sitä enää sylissäni tuottaa niin suurta tuskaa, etten voi kirjoittaa Tessasta enempää.

Glennit ja podengot tuntuvat minulle sopivilta roduilta ja mietinkin ottavani toisen podengon Tessan jälkeen. Siinä kun edellä mainitut rodut olivat pitkän harkinnan tulos, niin länderi ei varsinaisesti ollut. Olen kyllä ihaillut ländereitä siitä asti, kun aikoinaan rodun huomasin koirakirjasta, mutta olen myös pitänyt niitä liian vaativina itselleni. Jos pitäisi yrittää löytää täydellinen rotu niin siihen tarvisin glennejä, podengoita ja nyt myös ländereitä. Pienen karkeakarvaisen portugalinpodengon ulkonanäkö, glennin luonteesta avoimuus ja rohkeus, ja länderin persoonallinen älykkyys yhdistettynä sekä podengoilta, että ländereiltä löytyvään perhekeskeisyyteen, päällystettynä näiden kaikkien sopeutumiskyvyllä, olisi aika lähelle toivomaani. Ihan mahdotonta oikeasti. Helpompi siis ottaa näitä eri rotuisia, joilta löytyy ne hyvät puolet ja vastapainoksi ne huonommatkin.

En siis ollut varsinaisesti ottamassa länderiä, mutta koska lähipiiristä löytyi mahdollisia tutustumiskappaleita, niin ajattelin, että rotuun olisi syytä tutustua tarkemmin. Toista karkeakarvaista pikkupodengoa en ollut vielä valmis ottamaan. Toista glenniä en myöskään halunnut. Niin ihania kuin glennit ovatkin, ne ovat minulle suuria koiria ja Onnin rinnalle halusin, jonkun pienemmän. Halusin myös koiran, joka on Onnin avoimuudelle vastapainoksi, vähän perhekeskeisempi, enemmän "minun koirani". En oikeastaan uskonut, että Tessan jälkeen on mahdollista löytää sellaista.

Muistan hyvin, että istuin Kipan luona penkillä syömässä. Puheensorina oli muuttunut epämääräiseksi taustahälyksi ja syötin koirille lautaselta pieni herkkupaloja. Amanda istui vieressäni ja katsoi minua syvälle silmiin. Klik. Menetin sydämeni. Tuosta noin vain.
Kiitokset Kipalle kuvasta :)

Amanda on osoittautunut kultakimpaleeksi. Tietysti olen hyvin puolueellinen, koska olen täysin rakastunut siihen. Kaiken sen ajan mitä se on ollut luonani, se on ollut äärimmäisen helppo ja sopeutuvainen koira. Sillä ei ollut pienintäkään ongelmaa sopeutua meidän elämäntapaamme tai laumaamme. Osa helppoudesta johtuu siitä, että Kipa on Amandaa kouluttanut ja opettanut jo vuoden. Hän sai nauttia kaikista sisäsiisteyden opettamisista ja näyttelykoulutuksista. Minä taas sain valmiiksi koulutetun koiran, joka kaiken lisäksi on omistautunut minulle. Reilua, eikö? :D

On ällistyttävää, että olen onnistunut löytämään kolme niin täysin minulle sopivaa koiraa. Kaikki kolme ovat (tai olivat) kovin erilaisia ja silti en olisi voinut oikeampia löytää. Onni ja Amanda ovat olleet helppoja (ainakin tähän asti). Tessan kanssa ei aina ollut niin yksinkertaista, mutta eläisin joka hetken uudelleen, jos se olisi mahdollista. Olen hyvin onnekas.

Tessa ja Amanda olivat molemmat aikuisia minulle tullessaan, joten sinänsä niiden kohdalla oli helppo valita itselleen sopiva. Kumpikin osui silmiini kuitenkin vähän sattumalta. Onni on ehkä kasvanut pikkuhiljaa sellaiseksi mitä se on, tai minä olen kenties pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään sitä sellaisena kuin se on, mutta yhtä kaikki olen äärimmäisen tyytyväinen tilanteeseen.

Odotusharjoitus

Eilen lenkillä harjoiteltiin odottamista. Amandalla ei touhu ole vielä ihan hallinnassa, mutta eipä Onnikaan ollut kovin vakuuttava. Kaikki lähti siitä, kun Onni oli pällipää ja kieriskeli nurmikolla ja Amanda piristi kovasti yrityksiäni saada Onni liikkumaan hyppimällä ympärillä ja sotkemalla hihnat ihan solmuun. Jätin Amandan kiinni viereiseen tolppaan ja raahasin Onnin pois nunrmikolta. Käskin sen odottaa ja palasin hakemaan Amandaa. Odottiko Onni kiltisti? Ei! Se odotti hetken aikaa ja köpötteli sitten perääni ja jumitti uudelleen nurmikolle. Joten totesin, että ehkä tässä on syytä harjoitella vähän.

Suunnittelin sitten sellaisen odottamisleikin jossa kiersimme talojen ympäri ja toisen piti aina odottaa, kun kiersin toisen kanssa nurkan taakse. Alussa koirat näkivät toisensa ja sitten vaikeutettiin niin, että näköyhteys katkesi ja odotusaika piteni. Sujui oikein mallikkaasti ja hauskaakin oli. Pitäisi varmaan tehdä tälläisiä harjoituksia useammin, mutta täytyy myöntää, että olen aika laiska harjoittelemaan.

keskiviikkona, heinäkuuta 26, 2006

Tänä iltanakaan ei syödä jänispaistia

Paljon yritystä, mutta laihat tulokset. Kolme läähättävää olentoa palasi juuri iltalenkiltä. Lähdimme paljon tavallista aikaisemmin lenkille ja tähän aikaan on näemmä muutkin liikkeellä. Rusakko (varsin todennäköisesti yhä se yksi ja sama) osui silmiimme läheisellä nurmikentällä. Amanda oli pompata turkistaan innosta. Ensin kokeilin toimiiko luoksetulo. Se toimi, joten vähän niinkuin palkkioksi lähdimme tutkailemaan rusakon reittiä. Amanda nuuhk maata innoissan ja säntäili sinnetänne. Onni oli vakaampi ja jyristi onnimaiseen tapaan suoraan eteenpäin. Seurasimme vikkelää Amandaa juosten. (Oli fiksua syödä ennen lenkille lähtöä, suosittelen kaikille, jotka haluavat saada mahansa särkemään.)

Amanda oli todella vakuuttava seuratessaan jälkeä. Se tiesi täsmälleen minne oli menossa. Ei ihan turha jälki, löysimme hienon saaliinkin. Kakkapökäleen. Yököttävän homeisen kakkapökäleen, jonka Amanda nappasi riemuissaan suuhunsa. Voih, minä ilkeä ilonpilaaja, joka en antanut sen syödä saalista. Niin epäreilua...

Näin muuten rusakon uudelleen, kun palailimme takaisin kotiin. Naureskeli puun takana ja loikki tien yli. Onnikin haistoi sen ja olisi lähtenyt tutkimaan hajua, mutta ajattelin, että yksi jänisjahti tälle päivälle riittää.

Amandan sosiaalisuuspäivä

Eilen oli taasen treenipäivä Amandan kanssa. Viimeinen kerta, kun meillä oli ihana opettaja. Hän jää lomalle ja sitten me lähdemmekin jo pois. Sääli. Olen todella nauttinut näistä tunneista ja oppinut ohjaamaan Amandaa paremmin. Tunti oli oikein mukava, vaikka jouduimme lähtemään kesken kaiken pois. Äiti tuli kylään ja piti mennä häntä vastaan.

Amandalla oli muutenkin sosiaalisuuspäivä. Aloitimme tutustumalla agikentälle mennessä aivan uskomattoman ihanaan pikkupoikaan. Amanda ei ole loppujen lopuksi kovin montaa lasta nähnyt, sillä niitä on tuttavapiirissäni aika rajoitetusti. Tämä 4-5 ikäinen pikkupoika (olen aika huono arvioimaan ikää) huomasi meidät ja kysyi kohteliaasti lupaa silittää. Minä annoin luvan. Olen tottunut antamaan luvan aina kaikille silittelijöille, sillä Onnista mikään ei voisi olla mukavampaa. Silitettyään hetken suloinen lapsi kysyi, että mahtaisikohan Amandalle maistua Marianne-karkki. Koska olin kentälle menossa oli taskuni täynnä makupaloja ja annoin pojan antaa sellaisen Amandalle. Ahne neiti oli aivan myyty. Oli eilisen kohokohta. Ehdottomasti.

Agikentällä Amanda sai lisää nameja ihmisiltä. Kun opettajan kanssa kerrattiin miten rata oli mennyt, huomasi miten Amanda muisti saaneensa opettajalta namin ja meni nuuhkimaan kädet, jos sieltä löytyisi lisää herkkuja. Löytyihän sieltä :)

Kruunatakseen kaiken sosiaalistumisen, Amanda päätti viettää osan yöstäkin äidin vieressä. Ah, se on joskus sellainen brutus :D

tiistaina, heinäkuuta 25, 2006

Amanda - suuri metsästäjä

Jokunen aika takaperin Amanda, kromfohrländer-neiti, puhdas seurakoira, koira, jolla ei pitäisi olla mitään hajua metsästyksestä, pyrki tappamaan myyrän, kun vieressä seisovat rottakoira ja myyräkoira vain moljottivat äimistyneinä. Amanda teki taidokkaita myyrähyppyjä ja olisi tappanut pikkuruisen myyräsen, jos emme olisi olleet keskellä kaupunkia, missä tämä raaka murha olisi sätkähdyttänyt kanssakulkijoita.

Tänään kohtasimme taas rusakon. Niitähän täällä vilisee. Tai no ehkä tämä on yksi ja sama rusakko, joka asustelee kämppämme lähellä. Amanda oli *köh köh* vapaana ja huomasi rusakon yhtä aikaa kanssani. Viuh. Amanda oli edennyt neljä metriä ennenkuin sain suuni auki. Aamukäheä ääneni kaikui oikein somasti ohi neitosen korvien. Polkin jalkaa kiukkuisesti ja kenties tämän kaltainen rummutus auttoi ja Amanda vilkaisi minuun. "Niin mitä sanoitkaan? Etkö näe, että minulla on kiire?" Se räpsäytti silmiään ja säntäsi uudestaan rusakon perään. Kiljuin epämääräisiä käskyjä: "Amanda! Heti! Tänne! Nyt!" polkien samalla uudelleen jalkaa. Rusakko oli tässä välissä ehtinyt kadota talon taakse ja Amanda suosiollisesti tuli luokseni, pudistellen päätään samalla: "Onko tämä viivytys aivan välttämätön?" Kehuin kuinka upea Amanda onkaan tullessaan luokseni, ja neiti tuijotti vain tiiviisti talon kulmaa: "Joo, joo. Joko mennään?" Kytkettynä kävimme kurkkamassa olisiko jänis kenties jäänyt talon taakse meitä odottelemaan. Ei ollut? Kumma rusakko, ei halunnut paistiksi...

Tämän aamuisen episodin aikana, Onni seistä nökötti upeasti vieressäni ja minä en tajunnut edes kehua. Joskus olen oikea ääliö....

Trimmailuja

Onni ja Amanda ovat molemmat saaneet viime viikolla uudet lookit. Itseasiassa Onnin look lähti jo edellisviikolla aluilleen. Ajelin sen poskesta haavan ympäriltä karvat. Viime viikolla ajelin uudelleen vähän jo kasvaneet karvat pois. Kiva, että Raision näyttely on tulossa ja Onni on sinne ilmoitettu... Näyttääkin tosi nätiltä kasvopuolena. Vaan mitäpä tuosta.

Lauantaina aamukahvia siemaillessani (joskus kolmen aikaan) huomasin, että aurinko siivilöityy Amandan korvakarvojen lomasta. Hmmm.. Aavistuksen pitkät neidin korvakarvat... Hmmm.. Jospa niitä ehkä nyppisi vähän siistimmiksi. Hmm... Kunhan olen pakanut pari laatikkoa ja pessyt pyykkiä... Hmm.. Katselin yömyöhään leffaa ja käteni ajautuivat Amandan korvien luo. Ennenkuin huomasin, olin nyppinyt koko koiran. Nyt Amanda on ihan puli eli puolikalju. Korvat kyllä ovat oikein nätit ja siistit.

Jospa vielä saisin Onnin nypittyä vähän lyhempään turkkiin. Sen karva oikeasti kaipaisi nyppimistä. Onni on vaan ovelasti vedonnut surkeaan olotilaansa. "Et voi viedä turkkiani, kun poskenikin on ihan paljas", se sanoo surkeilla toffeesilmillään.

maanantaina, heinäkuuta 24, 2006

Muuttolaatikoita ja hiljaisia päivä

Viime viikolla ei tapahtunut sitten tiistaisen agilitytunnin mitään jännittävää. Onnilla on poskessa haava, joten torstaina päätin, että molemmat saavat jäädä kotiin. Viikonloppukin vietettiin kotona.

Onni-ressu. Se joutuu olemaan kauluri päässä. Onni oli jossain vaiheessa onnistunut raapimaan poskeensa naarmun, joka ei oikein ottanut parantuakseen. Nyt siinä on jo siisti arpi. Kauluri pysyy silti kaulassa, koska Onni on rapsuttelemassa kutiavaa rupea aina, kun selkäni käännän.

Olen kerännyt aika kasan pahvilaatikoita ja lauantaina sain vihdoin otettua itseäni niskasta kiinni ja alettua täyttämään niitä. Onni mulkoili vieressä. Se tietää mistä on kyse. Pakkasin muutaman laatikon ja järjestin vanhimmalle pikkusiskolleni laatikollisen ylimääräisiä astioita. Porukat kävivät hakemassa ne sunnuntaina, samoin kuin joukon huonekaluja, jotka lahjoitin siskolle. Kumma, mutta asuntoni näyttää ihan yhtä täydeltä, vaikka osa huonekaluista poistui.

Yritän rajoittaa tavaramäärääni mahdollisimman pieneksi ennen muuttoa. Helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka sain osan annettua siskolle, on kämppä vielä ihan täynnä. Johtunee kirjoista. Niitä on kertynyt opus, jos toinenkin. Ja vaikka annoin yhden kirjahyllyn pois, on vielä kolme jäljellä. Vaan ei auta. Kirjoista en luovu.

Tutkaillessani kaappeja tulin siivonneeksi lääkekaapin. Löysin jos jonkinmoisia enemmän ja vähemmän vanhentuneitä lääkkeitä. Koirille oli vaikka mitä. Isoja purkkeja, pieniä purkkeja, tuubeja, rasioita ja paljon matolääkkeitä. Ihmisille löysin neljä aspiriiniä ja jotain nivelkipulääkettä.

Koirat ovat viime aikoina päässeet pitkästä aikaa erillisille lenkeille. Alunperin ajattelin, että käytän niitä vähintään kerran päivässä erillisillä lenkeillä. Ja pyh, laiska kun olen, niin se suunnitelma kariutui alkuunsa. Tiistaisin käyn erilliset lenkit, mutta siinä se lähinnä on ollut. On paljon helpompaa käydä kahden kanssa kolmesti lenkillä, kuin yhden kanssa kuudesti. Erityisesti, koska yhdessä koirat leikkivät ja purkavat energiaansa paljon nopeammin. Sen jälkeen kun Vikinä ja Santte olivat hoidossa ja lauma innostui mekastamaan, olen kuulostellut paljon tarkemmin kuuluuko asunnostani ääniä lähtiessäni ja tullessani. Ihan hiljaista on ollut. Mutta kun lähden Onnin kanssa jonnekin, Amanda vikisee hetken aikaa oven takana. On sama jääkö asuntoon joku sen seuraksi, vai ei. Joten, koska olen niin kiltti, me harjoittelemme nyt erillislenkkejä. Vininä joka aluksi kesti minuutin, on vaihtunut pariin vinkaisuun ja kun minuutin päästä avaan oven, on Amanda jo mennyt sänkyyn kerälle.

keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2006

Agilityn hurmaa eilen

Eilinen ilta meni taasen Amandan agiharkoissa. Tämä toinen jatkokurssin tuntia oli kivempi kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kerralla olin hirveän hermostunut ja siellä oli porukkaa mukana todella paljon. Nyt alkoi olla vähän rennompi olo ja kaikki mukana olvevat ryhmäläiset olivat tuttuja. Mukana ei ollut kuin seitsemän kahdeksan koirakkoa ja viime kerralla oli ainakin kaksin kertainen määrä.

Opettelimme valssaamisen alkeita. Oli ihana hioa liikkeitä uudelleen ja uudelleen ja saada yksityiskohtaista opetusta. Amanda muuten meni pussin ensimmäistä kertaa harjoituksissa ihan itsenäisesti. On niistä omista harkoista siis ollut hyötyä.

Meillä oli myös vieraat-syöttävät-Amandalle-nameja päivä. Neiti meni heti luokse, kun huomasi, että silloin saa nameja. Eräs koirattomana mukana ollut tyttö pääsi Amandan hyvien tyyppien kirjoihin hetkessä. Amanda suostui jopa menemään maahan saadakseen namin.

Ahne koira on omistajalle helpotus? Ainakin siitä on apua sosialistumisen suhteen. Olen antanut vieraiden temputtaa koiria ja palkita namein. Minua ei haittaa, vaikka temput eivät olekaan hioutuneet täydellisiksi. Eivät Amandan sosiaaliset taidot Onnin luokkaa ole, mutta yllättävän usein se menee ihan vapaaehtoisesti vieraiden silitettäväksi. Yleensä juuri silloin, kun olen sanonut, että Amanda on sitten varautunut..

Nyt vielä/yhä voitaisiin harjoitella kentän laidalla odottelua ja Amandalle voisi ehkä opettaa tempun tai pari, juuri vieraiden ilahduttamista ajatellen.

Pissajuttuja.. ah sitä koiranomistamisen arkea

Sattuipa viime viikolla, kun Leela oli vielä kylässä, ja matkasimme koirakolmikon kanssa jalkakäytävää pitkin, että Onni pysähtyi nuuhkimaan mielenkiintoista hajua ja Leela pissasi suoraan Onnin päähän. Tätä on sattunut ennenkin! No eipä siinä, jatkettiin matkaa. Jonkun ajan päästä vanhempi rouvashenkilö tuli vastaan. Leela omistajineen siirtyi aavistuksen sivuun ja me jäimme heidän ja rouvan väliin. Rouva ilahtui koirien näkemisestä ja kumartui silittämään Onnia ja Amandaa, sillä aikaa kun Leela&co vaivihkaa hipsivät ohi. Olin oikein tyytyväinen, kun Amandakin meni heti silitettäväksi ja nuuhkimaan naista. Olimme edenneet rouvan kuulemattomiin, kun Leelan omistaja huomautti, että Onnin pää oli vähän pissassa..... Enhän mä enää sellaista ollut muistanut.

Vuoroin vieraissa. Eipä mennyt montaa päivää, kun Leela pissi Amandan päälle ollessamme saattamassa Leelaa omistajineen bussiasemalle. Mutta tällä kertaa ei tullut silittäjiä vastaan.

maanantaina, heinäkuuta 17, 2006

Jästipää ja Pompputassu: Juoksemisen ihanuus

Minä rakastan juoksemista. Kun juoksee oikein kovaa, tuntuu melkein painottomalta. Tassut tuskin hipaisevat maata ja tuuli sihusee korvissa. Juoksen ympyröitä, pieniä ympyröitä ja suuria ympyröitä. Vilistä puiden alta ja lennän kantojen yli. Kiidän pitkin nurmea, pyörrän ympäri ja loikkaan Jästipään yli. Se on parhaita asioita maailmassa.

Pompputassu

Pompputassu on ihan höperö. Sen mielestä juokseminen on kivaa. Ehkä se on joku naisten juttu, sillä emäntäkin juoksee joskus. Osaan minäkin juosta, mutta miksi vaivautua? On huomattavasti mukavampaa kävellä haistellen mielenkiintoisia tuoksua. SIlloin voi heittäytyä selälleen ja pihtaroida. On ihan huippua pihtaroida pehmeällä nurmikolla, tai siloisella hiekalla, tai kylmässä lumessa. Emäntä ei osaa arvostaa maassa kieriskelyn nautintoa.

Jästipää

Joka aamu minä juoksen kuin tuuli. Jästipää heittäytyy selälleen ja minä otan oikein kovan vauhdin ja hyppään nauraen hänen viereensä. Jästipää ei säikähdä ja lähde jahtaamaan minua. Se vain kieriskelee. Minun on tökittävä sitä korvaan. Joskus monta kertaa, joskus vain pari kertaa ja se lähtee perääni juoksemaan.

Pompputassu

Paitsi että Pompputassu olla outo fiksaatio juoksemiseen, sen mielestä kaikkien muidenkin pitäisi juosta. Joten se härkkii, ihan joka ikinen aamu. Luulisi, että edes viikonloppuisin mies saisi suorittaa aamurituaalit rauhassa, mutta ei. Pompputassu tulee ja hyörii ja tökkii, kunnes jouduin muka hermostumaan ja ajamaan sitä takaa hetken aikaa.

Vaikka kyllä minä silti Pompputassusta tykkään. Juoksemisesta en niinkään.

Jästipää

Rauhallinen viikonloppu

Viikonloppu sujui rauhallisissa merkeissä. Oli oikein miellyttävää viettää ihan tavallista kotiviikonloppua. Lauantai-aamu meni lekotellessa. Illalla Onni kävi treffeillä Rina-glennin kanssa. Pikkuneiti oli aivan suloinen harmaa pakkaus. Se juoksenteli hurjia spurtteja ja Onninkin piti ihan vähän kirmata perässä.

Kun palasin Onnin kanssa takaisin, käytin Amandan ja Leelan lenkillä ja me törmäsimme rusakkoon. Kumpikaan koirista ei lähtenyt perään, mutta sain kuvan jossa Leela katsoo rusakon perään. Valitettavasti kuva on ihan epätarkka.

Sunnuntai meni sekin leppoisasti käpyleikkien, perheeni vierailun ja muun hauskan parissa.

perjantaina, heinäkuuta 14, 2006

Kolmikko agikentällä

Eilen lähdimme kolmen koiran ja kolmen ihmisen kanssa agikentälle. Amandan kanssa oli tarkoitus harjoitella taas vähän pussia ja keinua, Onnin kanssa kokeilla, pitikö se sitten ihan oikeasti touhusta ja Leelan kanssa kokeilla tykkäisikö se lajista. Oli mahtava päivä, vaikka aika raskas. Ilma oli tosi hyvä. Päivällä oli satanut viilentävästi, joten ei ollut liian kuuma, mutta sade oli jo kuivunut, joten ei ollut märkäkään. (Yhdentoista aikaan eilen illalla alkoi uudelleen sataan, joten osuimme hyvään saumaan.)

Leela innostui aitojen yli hyppimisestä ja pussikin oli siitä vallanhauska.
Leela agilitykentällä 13.7.2006

Onni suorastaan loisti päästeessään juoksemaan esteiden yli. Se kulki varsin näpsäkästi sekä minun, että ystäväni ohjauksessa.
Onni agilitykentällä 13.7.2006

Amandalla keinu ja pussi sujuivat ihan eri malliin, kun tiistain harkoissa. Tiistaina keinu alkoi jo ollu jossain mallissa, mutta pussi ei sujunut. Nyt molemmat menivät ihan ilman ongelmia. Vielä kun saisi sen sujumaan silloin kun paikalla on muitakin. A:n alkukontakteissa meillä olisi myös hiomisen varaa.
Amanda agilitykentällä 13.7.2006

Kentällä kaikilla koirilla meni suorastaan loistavasti, kentän laidalla taasen... meillä oli oikein kuorolaulujen osakilpailut pystyssä. Odottamisen harjoittelussa, silloin kun toinen on tekemässä jotain kivaa kentällä, on totisesti parantamisen varaa. Vaan ihan mälsäähän se olisi jos kaikki sujuisi ilman haasteita :D



Laittelen lisää kuvia kotisivuille jossain vaiheessa. Kiitokset hyvälle kameramiehelle ja kenneltytölle ;)

keskiviikkona, heinäkuuta 12, 2006

Sateinen aamu

Oli kuulkaas vaikea saada tänä aamuna koiria pihalle. Meillä on kylässä tällä hetkellä kääpiöpinseri Leela (Onnin entinen kämppis-koira). Sain koirat houkuteltua välieteiseen asti ihan hyvin ja siinä vaiheessa taisi Onnin naamassa vilahtaa sellainen, minusta tuntuu, että tuolla sataa ilme. Avasin ulko-oven ja kaikki kolme koiraa katsoivat pihalle. Kaatosade. Komensin niitä menemään ovesta ulos. Onni itsepäinen glenni otti kaksi askelta ja stoppasi. Amanda herkkähipiäinen länderi tipsutti ulos ja totesi, iiks täällä sataa ja Leela yritti sateen havaittuaan peruuttaa välioven läpii takaisin asuntooni.
Kiskoin kaikki koirat ovesta ulos. Mehän lähdemme lenkille! Haloo, minä joudun vielä pyöräilemään töihin, joten te saatte luvan viivähtää viisi minuuttia ulkona. Yllättäen kaikkein sujuvimmin ulkona liikkui Amanda. En olisi uskonut. Onni keksi juosta katosten alle nuuhkimaan ja Leela-reppana ei olisi liikkunut askeltakaan.
Täällä on muuten ukkosmyrsky juuri nyt pään yllä.

tiistaina, heinäkuuta 11, 2006

Agin jatkokurssin ensimmäinen tunti

Kyllä oli kiva tunti, vaikka tuntui, ettei mitään osattu. Tai täytyy tarkentaa tuntuu, että minä en mitään osannut. Amanda meni hienosti. Meillä oli uusi opettaja ja nyt harjoittelemme enemmän ohjaamista ja keskitymme vähemmän esteiden opetteluun. Amandalla ei vielä ole pussi ja keinu hallinnassa. Pussin luona se teki stopin, mutta keinu sujui jo yllättävän hyvin.

Ensimmäinen harjoittelutukierros meni aikas surkeasti. Olin hämmentynyt ja en oikein tiennyt mistä mennä ja mitä tehdä. No siihen nähden se olisi voinut mennä huonomminkin.
Kokeilimme toisenlaista rataa ja nyt piti ohjata ilman ääntä. Oli aika uskomatonta miten hyvin se sujui. Tuli ihan erilainen tunne ohjata, kun ei voinut huutaa ja huitoa vaan piti keskittyä ohjaamaan. Mahtava harjoitus. Kokeilimme muutaman kerran ilman ääntä ja viimisellä harjoittelukierroksella äänen kanssa sujuikin ihan erilailla kun ensimmäinen harjoittelu. Tuntui, että opettelusta oli paljon hyötyä.

Meidän opettaja on ihana, kun hän kehui Amandaa. :D Amanda vaikuttaa kuulemma lupaavalta ja selvästi nauttii touhusta. Voi kääk. Tarkoittaakohan tämä, että meidän pitäisi oikeasti panostaa agilityyn? Onneksi Amandaa ei sijoitettu minuulle, siksi että siitä pitäisi leipoa menestyvä koira, vaan ihan siksi, että se oli juuri minulle sopiva. Helpottaa paineita, kun tietää, että sijoituskasvattaja on meihin tyytyväinen, vaikka Amanda olisikin pelkkä sohvatyyny, kunhan se on onnellinen sohvatyyny. On se vähän pelottaa, kun on niin kovin lupaava koira.

Leela on tullut kylään

Oi miten ihanaa! Rakas ystäväni ja Leela ovat saapuneet. Onni oli heiluttaa häntänsä irti niin innoissaan ja iloissaan se oli. Amandakin näytti ihan tyytyväiseltä Leelan tuloon. Nartut tulevat toimeen yllättävän mutkattomasti. Leelallakaan ei ollut mitään ongelmaa tulla meille, vaikka sillä on hiljaittainen huono kokemus ollut päälle hyökkäävän koiran kanssa.

Saimme vieraaksi myös ystäväni siskon. Hänn ei olekaan käynyt meillä Amandan tulon jälkeen eli Amalle ihan uusi tuttavuus. Perusländerimäisen varatuneesti Amanda tunki itsensä ensimmäiseksi rapsutettavaksi. Kas kun ei syliin kiivennyt.. Ainakin se nojaili kylälilijän jalkoihin siihen malliin, että yhtään lähemmäksi sitä ei voisi päästä.

Nartut ja vieraat ja kaikki meni ihan hyvin, mutta illalla Onni päätti järjestää meille puuhaa. Ensinnäkin se meni ilman lupaa avoinaisesta ovesta kissan perään. Pysähtyi kyllä heti, kun ystäväni karjaisi seis. Tottelemisesta plussaa, ovesta karkaamisesta miinusta.
Lisäksi Onni kehitti oikein draaman siitä kuinka Leela on ottanut juuri sen luun, joka oli taatusti Onnin. Yllättävää, että Onnin ja Leelan mutistessa ja rutistessa luusta ei Amanda mennyt mukaan polisoimaan. Sen mielestä ei kukaans aisi Onnille komentoida, mutta Leela näemmä sai. Kun luu oli annettu Leelalle muutaman kerran takaisin, loppui jupina siihen, että luu hajosi ja molemmat saivat syödä omaa puoliskaansa. Siellä ne mutistivat kämpän vastakkaisissa päissä tyytyväisen näköisnä. "Hah, minäpäs sain luu'un.."

Ulkoiluja illoin aamuin

Eilen illalla lähdimme sen verran myöhään iltalenkille, että Onnikin sai kirmata vapaana. Lenkillä ei tullut vastaan kuin yksi juoksija ja hänkin pyrähti ohi siinä vaiheessa, kun asettelin koiria paremmin kuvaan. Yhdessä vaiheessa Onni meinasi lähteä karkutelle. Kaempaa kuului haukuntaa ja poika säntäsi heti muutaman metrin ääntä kohti. Amanda tietysti säntäsi hirveällä kiireellä mukaan, mutta kaarsi kiltisti huudettaessa takaisin. Lähdimme Amandan kanssa vähän matkaa taaksepäin ja hetken mietittyään päätti Onnikin, että äänen tutkiminen ihan yksin olisi tylsää.

Amanda on ottanut vähän liian hyvin Onnin itsenäisyydestä oppia ja sekin lähtee pitkien matkojen päähän tutkailemaan hajuja. Onhan se mukavaa, että se menee noin varmasti yksinään, mutta... Ei kannata lähteä liian kauan kauas yksin, sillä me teimme Onnin kanssa katoamistempun talon taakse. Amanda löysi meidät kyllä helposti ja pysyi loppulenkin nätisti viiden metrin säteellä minusta.



Tänä aamuna heräsin muka kauhean aikaisin, kun muka piti tehdä kaikkea ennen töihin lähtöä. Lopulta aika valui siihen, että innostuin heittelemään keppiä ja peuhaamaan koirien kanssa pihalla. Oli niin mukava katsella miten niiden silmät loistivat leikkiessä. Onni onnistui yleensä nappaamaan kepin ennemmin, mutta niinä parina kertana kun Amanda sai sen vietiinkin meitä hirveää vauhtia ympäri nurmea. Onni oli nimittäin kiinni ja se säntäsi Amandan ja kepin perään. Minä luonnollisesti roikuin mukana. Herra sai kantaa kepin kotiin ja se oli niin ylpeä.

Näinköhän muuten keppi jäi huoneen lattialle? Minkälainen siivo mahtaa kotona olla odottamassa, kun palaan takaisin yhdessä Leelan ja Leelan omistajan kanssa jotka tulevat kylään?

sunnuntaina, heinäkuuta 09, 2006

Onnikin tuli raahattua agikentälle

Ajattelin käydä harjoittelemassa Amandan kanssa vähän pussia ja keinua. Ne esteet ovat meille vaikeimmat. Otin Onninkin mukaan, sillä meidän pitää vähän harjoitella kentän laidalla odottelua ihan kummankin koiran kanssa. Kastelin ennen lähtöä molemmat. Vaikka täällä tulee ihanan viilentävästi, on silti kuuma.

Raahasin kentälle keinun, pussin ja kaksi aitaa. Ajattelin ensin harjoitella Amandan kanssa, mutta se oli niin pomppivainen, että jätin sen jäähylle ja kokeilin mennä Onnin kanssa. Ja sehän meni! Poika oli aivan innoissaan.

Niinpä vuorottelin molempien kanssa. Onnin kanssa käytiin ensin keinu, pussi ja aita hitaasti läpi ja loppua kohden kokeiltiin pientä rataa. (Hyppy, hyppy, keinu, pussi ja hyppy) Amandan kanssa vain harjoiteltiin aitoja korkeina, keinua ja pussia. Neiti meni oikein hyvin keinun ja pussin. Se alkaa oppia :D Kastelin välillä molempia vedellä. Kumma juttu, mutta kumpikaan ei oikein välittänyt siitä.



Sain otettua Onnista yhden kuvan ennenkuin kamerastani loppui akku. Nyt molemmat nukkuvat tyytyväisinä ja minä mietin, että pitäisikö Onniakin alkaa sittenkin kuskaamaan agiharkoissa...

perjantaina, heinäkuuta 07, 2006

Aamumeteliä ja iltameteliä

Lähdin vähän tavallista myöhemmin aamulenkille. Sisälle asti kuului melkoinen meteli, kun korjausmiehet olivat töissä. Etuoven avattuania huomasin, että he työskentelevät ihan meidän ovemme vieressä. Siitä oli leikelty asvalttia irti ja työt senkun jatkuivat. Kiersin koirien kanssa koneet vähän matkan päästä ja olin vähän hämmästänyt, kun kumpikaan ei ollut työmiehistä, koneista tai metelistä millänsäkään. Melu oli sen verran kovaa, että jopa minun korviini otti vähän kipeää. Amandakin meni ihan muina naisina ohi, vaikka kahden metrin päässä leikattiin korvia huumaavasti asvalttia.

Illalla lähdimme naapuirn bileitä pakoon ystävän luo. Tuskaisen kuuma oli kävellä tunnin verran. Olimme aika läähättäviä kun pääsimme perille. Yöllä ei kävely tuntunut sen viileämmältä ja viimeiset sata metriä alkoivat jo vaikuttaa siltä, että Onni pitää kantaa. Mutta kotona oli onneksi vettä, viileää ja hiljaista.

keskiviikkona, heinäkuuta 05, 2006

Korkeanpaikan kammotus

Lähdimme koirien kanssa käymään kaverini uudessa kodissa pian sen jälkeen. Ennen hän asui noin vartin kävelymatkan päässä, mutta nyt saimme suunnistaa sinne tunnin verran. Ihan epäreilua muuttaa noin kauas! Toisaalta on siinä hyvätkin puolensa, tulee käytä samalla tunnin lenkki molmepiin suuntiin kuljettaessa. Onneksi ystäväni on sellainen joka antaa minun ottaa koirat mukaani.

Asunto oli upea! Onni pääsi parvekkeelle, mutta Amanda ei saanut olla siellä kuin puoli minuuttia. Ystäväni kysyi saavatko koirat tulla parvekkeelle ja minä sanoin, että tietysti. Hän perusteli kysymystään sillä, ettei Amanda vain hyppää alas, kun sentään ollaan ylimmässä kerroksessa. Eihän se mitään hyppää. Päästiin parvekkeelle ja katsoin maha möyrien muutaman hetken Amanda tutkailua ja sitten se oli pakko laittaa takaisin sisälle. Minulla on korkeanpaikan kammo ja Amandan liikehdintä aiheutti heti sellaisen kauhun ryöpyn putoamisesta ettei ole tosikaan. Onni istui nätisti keskellä parveketta ja meni hetken päästä makaamaan. Siispä sen sallittiin olevan mukana ihailemassa maisemia. Lähempänä reunaa se silti oli kuin minä, joka vapisin ovea vasten. Enpäs muistanutkaan kuinka kurjaa on korkeuksissa.

Amandan agilityn alkeiskurssi on ohi

Loppu. The End. Alkeiskurssin viimeiset hetket olivat eilen illalla.

Meillä oli pienet möllikisan tapaiset. Lähidimme sinne tavalliseen tapaan kuudeksi. Vaan meidän olisikin pitänyt tulla vasta seitsemäksi. En viitsinyt kävellä enää Amandan kanssa takaisin kotiin, joten päätin nyppiä sitä ja autoin laittamaan Vekkuliin osoitetarroja. Haa, ensimmäinen Jästipää ja Pompputassu tarina on käännetty ulkomaan kielelle. Tai siis toiselle kotimaiselle. Vekkuli on kaksi kielinen lehti ja kirjoittamani Pompputassu agilityssa juttu on siis käännetty myös ruotsksi. Hoppfot på agilitien tai jotain sinne päin.

Ratapiirros (Radan kulku: Oranssit hypyt, putki, punainen hyppy, puomi, sininen hyppy, keltainen hyppy, punainen hyppy, putki, sininen hyppy, keltainen hyppy, ounainen hyppy, puomi, sininen hyppy, keltainen hyppy, punainen hyppy, putki jne.)

Möllikisailu oli tällä kertaa juokkuemuotoinen. Meidät jaettiin kolmeen joukkueeseen. Jokaisella koirakolla oli puolitoista minuutti aikaa suorittaa niin monta estettä kuin ehtii kiertäen rataa. Me suoritimme Amandan kanssa 19. Vertailun vuoksi paras koira suoritti 30 ja toiseksi paras 25.

Rata oli minun mielestäni kiva. Amanda tosin jumittui kahdesti putken suuhun, josta se löysi edellisen ohjaajan tiputtaman lihapullan. Mutta puomin kontaktit osuivat kohdalleen enkä ohjannut hypyillä koko aikaan ihan pieleen. Joukkueemme sijoittui keskimmäiseksi.

Ratapiirros (Radan kulku: Punainen hyppy, sininen hyppy, vihreä hyppy, puomi, keltainen hyppy, A, sininen hyppy, vihreä hyppy, putki, oranssi hyppy, puomi, vihreä hyppy, punainen hyppy )

Halukkaat saivat kokeilla myös vaikeaa yksilö rataa. Se meni varsin surkeasti. En osannut ohjata yhtään. Vaan oli siinä jotain hyvääkin. A:n kontaktit sujuivat upeasti. :D Ja meidät kelpuutettiin jatkokurssille! Joten ei me ihan huonoja olla. Saatiin hieno päästötodistuskin alkeiskurssilta ;)



Jännä juttu. Olin aivan pettynyt, kun viime viikolla tajusin, ettei meillä ole heinäkuulle oikeastaan mitään harrastuksia. Alkeiskurssi loppuu ja näyttelyihin ei olla ilmottauduttu. Mutta nyt meillä onkin jatkokurssi koko heinäkuun, joten puuhaa piisaa tiistaisin. Jee!

maanantaina, heinäkuuta 03, 2006

Puuha päivä

Eilinen oli oikea puuha päivä. Aloitimme heräämällä sunnuntai aamuna kahdeksan aikaan. Tara ja Amanda leikkivät ulkona ja Onni tutkaili pensaita. Kun olimme Tran omistajan kanssa kiskoneet jotenkuten vaatteet niskaamme, lähdimme kohti lauantaista miittipaikka. Tara ja Onni vietiin sinne näytille ja Amandakin otettiin mukaan. Oli ihana viivähtää vielä hetki ystävien parissa. Onni kävi tutustumassa Jadeen ja Luluun, mutta muuten kaksikkoni pysyi ihmisten ja Taran luona.
Onni on rodultaan kuulemma novascotiannoutaja (Onnihan siis on glen of imaalinterrieri). Amanda taasen on yorkshirenterrieri (oikeasti kromfohrländer). :D

Veimme Onnin ja Amandan kotikotiin ja jatkoimme Taran ja Taran omistajien kanssa tutustumaan Taran veljeen Raffeen, joka oli ihana pikkupakkaus. Kotikotiin päästyämme Tara oli ihan poikki ja uinaili hetken, ennenkuin he joutuivat lähtemään takaisin kotiin.

Me lähdimme Onnin, Amandan ja siskojeni kanssa uittamaan koiria. Onni haki kaukaakin keppejä, mutta Amanda uskaltautui vain kainaloihin asti yltävään veteen. Takaisin päästyämme heittelin niille palloa ja se oli niin mukavaa, että tuli ehkä vähän liioiteltua. Molemmat olivat ihan puhki kun lähdimme kohti juna-asemaa. Matkat menivat sikeästi nukkuen. Onneksi ne jaksoivat silti kävellä kotiin asemalta.




Tänä aamuna ei kummallakaan ollut tavanomaiseen tapaan virtaa. Onni ei sännännyt heti eteiseen kuullessaan kuinka otin sen remmin naulasta, eikä Amanda jaksanut spurttailla kovin montaa aamujuoksukierrosta ja ne muutamat mitkä jaksoi menivät aika hitaasti.

lauantaina, heinäkuuta 01, 2006

Amanda mukana mummin luona

Kävimme Torniossa piipahtamassa mummin luona ja koirista mukaan pääsi vain Amanda. Siitä tuli hetkessä taas mummin ystävä, kun se huomasi kuinka helposti mummilta sai puhuttua itselleen suurilla silmillä herkkuja. Se jäi mummin seuraksi siksi aikaa kun piipahdimme Ruotsin puolella. Onni oli matkan ajan kotiorjan hoiteissa, sillä me kaikki emme mahtuneet millään autoon. Huonosti mitoitettu auto näin isolle perheelle.

Koirat hoidossa ja Tara hukassa

Tara tuli omistajineen kotikotiimme. Hetken aikaa annoimme koirien tutustua taas toisiinsa. Onni nuuhki innoissaan ja Amandakaan ei enää ollut mustis. Jätimme koirat vanhempieni ja siskojeni hoiviin ja lähdimme Taran omistajan kanssa pippaloihin. Oli ihana miitti! Kiitoksia rakkaat ystävät!

Hiipiessämme puoli kahden aikaan takaisin kotikotiin oli aivan hiljaista. Pitkän etsinän jälkeen löysin Onnin ja Amandan kotiorjan huoneesta, mutta Taraa ei löytynyt mistään. Lopulta tökin kotiorjan hereille ja sain selville, että vanhempani olivat ottaneet Taran omaan makuuhuoneeseensa nukkumaan. Vähän nauratti. Tara jäi sinne nukkumaan ja hain sen vasta aamulla kahdeksalta ulos aamupisulle ja leikkimään Amandan kanssa. Pikkuneiti valloitti totisesti koko perheeni sydämen.