Lenkkeilyä Oulussa

Mikä nautinto. Otat koirat ja kävelet sellaiset viitisenkymmentä metriä, niin olet metsässä. Oih, mikä ihana lenkkimaasto. Mahtavaa päästä oikeasti lenkille pitkästä aikaa. Ei tarvitse talloa tylsistyneenä kaupunginkatuja etsien paria puun tapausta vaan voi tarpoa metsikössä ja antaa koirien painaltaa vapaana. Kyllä on ihana vierailla vanhempien luona Oulussa.

Tänään olimme länderilenkillä. Otin Onnin mukaan, vaikka se ei länderi olekaan. Oli todella kivaa nähdä pitkästä aikaa tuttuja. Noidasta on kasvanut nainen. Viimeksi se oli ihan pikkupentunen ja Paavostakin on tullut oikein mies. Ja Kampi on sama ihana Kampi, mikä se on aina ollut. Sitä ei vain voi katsella huokailematta ihastuksesta. Mukana oli myös valloittava Lenni-pentu. Voi mikä ihana 11 viikkoinen länderipalleroinen. Pikkuherra jaksoi niin reippaasti pysyä matkassa mukana. Onni ei ollut ainoa epäländeri, sillä Eetukin oli päässyt matkaan.

Lenkki sujui oikein rattoisasti. Onni oli ainoa, joka oli koko ajan kiinni. En viitsinyt päästää sitä irti, sillä se olisi unohtunut jonnekin mättäälle haistelemaan ja jäänyt matkasta. Otin varmuuden vuoksi mukaan vesipullon, jos Amanda olisi päättänyt puolustaa Onnia, mutta eipä tarvinnut juuri suihkailla. Amandalla, Paavolla ja Kampilla oli kolmiodraama ja Noita vähän mietti Lennistä pentua itselleen. Sellaista tavallista lenkkeilyä siis. :D Saippuaooppera länderityyliin.

Kiitoksia kaikille mukavasta lenkkiseurasta! :)

OT: Lakkoilua ja addiktioita

Olipa tuossa muutama viikkoa takaperin vähän puhetta, että mihin kaikkee sitä on koukussa. Totesin olevani koukussa ainakin nettiin, kirjoihin ja kahviin. Netitönnä on tullut oltua muutosta asti, joten siitä on ollut pakko vierottua, vaikka se ei helppoa ole ollut.

Viikko takaperin vietin sunnuntain ilman kahvia. (Yleensä juon sellaisen pannullisen tai pari. Maitoa on kahvini seassa puolet ja aika usein piristeenä vanilijakastiketta.) Muisku ihmetteli, kun en ollut yhtään juonut ja kyseli vieroitusoireita. Ihan hyvin meni sunnuntai ilman kahvia, joten päätin kiusakseni olla maanantainkin juomatta, ja tiistain ja ja.. Niinpä meni viikko ilman kahvia.

Maanantaina piipahdimme Tampereen kirjastossa. Marssin ensimmäiselle hyllylle ja pinosin hetkessä kymmenen kirjaa käsiini. Muisku pakotti minut palauttamaan osan takasin hyllyyn, joten lainasin vain viisi. On niistä vielä puolitoista lukematta. Joku addiktiohan on pakko pitää.

Olen myös aika pahasti koukussa karkkeihin. Lauantaina sovimme pikkusiskoni Sanvrianin kanssa, että emme söisi karkkeja enää tässä kuussa. Kahden viikon karkki lakko olisi edessä. Pakko se on yrittää pitää, kun olen sen nettiin tunnustanut. Lakon kunniaksi join tänään espressoa. Isi sanoi, ettei se ole oikeastaan kahvia, vaan espressoa. Samaan tapaan kun keksit eivät ole karkkia. :D

Onni is back

Hurraa! Laumamme on Onnillinen taasen. Tulimme Amandan kanssa Pendolinolla Ouluun hakemaan Onnia takaisin. Hyppäsimme tietysti ensin väärään vaunuun ja kipitimme Parkanossa hirveää vauhtia junan toiseen päähän oikeaab vaunuun. Seinäjoella selvisi, ettemme olisi väärällä vaunulla edes päässeet Ouluun. Ruukissa juna hajosi. Puoli tuntia aikataulusta myöhässä pääsimme Ouluun. Pendolinon piti olla puolituntia nopeampi kuin tavallisen IC-junan. Eli oli hyödyllistä maksaa kallimmaasta matkasta...

No pääasia on, että pääsimme Onnin luo. Ihana, ihana Onni. Se jopa vaikutti ilahtuneelta minut nähdessään. Jääräpää on palannut.

Leikkiä Leelan tahtiin

En muista kuinka paljon olen kirjoittanut Leelan ja Amandan leikeistä. No tulkoon kertauksena, jos olen jo kirjoittanut. Alkuun neidit pysyttelivät aika etäällä toisistaan, mutta jo ensimmäisenä iltana taisi olla pientä leikkikutsun kokeilua. Pikkuhiljaa otettiin päivään mukaan iltaleikit. Joskus viime viikonloppu puolella taisi tulla mukaan aamuriehat ja nyt koirat leikkisivät melkein koko ajan. Jopa lelut on raahattu mukaan leikkiin. Ne ovat niin suloisia säntäillessään ympäri taloa. (Ainakin vielä..)

Leikit sujuvat Leelan tahtiin. Se päättää koska leikitään ja mitä leikitään. Amanda antaa Leelan jopa roikkua parrassaan. Toisaalta Amandaki on saanut Leelan innostumaan leikkimään. Molemmat osaavat olla hyvin sitkeitä leikkiin suostuttelijoita. Ne ovat oppineet kärsivällisiksi Onnin kanssa, jota joutuu suostuttelemaan hyvin pitkään ennenkuin se suvaitsee sännätä mukaan leikkiin.

Perjantaina pääsen hakemaan Onnin. Toivottavasti kenestäkään ei tule kolmatta pyörää.

Märät kengät

Eilen oli surullinen päivä. Taivaskin itki mukana.

Taivaan kyyneleet kastelivat kenkäni päivälenkillä.
Kengät ovat muutenkin huonot, joten pienikin sade olisi saanut ne litimäriksi. Tallustelimme kurkkaamaan lähimmän koira-aitauksen tilanteen. Sateesta huolimatta se oli pullollaan piskejä. Talsimme sitten kotiin. Koirat saivat kuivatessa hepuleita.

Iltalenkille lähdimme sekavissa tunnelmissa. Kenkäni olivat märät, mutta laitoin ne silti jalkaan. Muisku tarjosi omia kuivia kenkiään minulle lainaan, mutta laitoin silti märät jalkaani. Pohdin muiskulle aamulenkin kenkävalintoja: Jos sataa, voin laittaa nämä omat märät kengät. Eiku. Jos ei sada voin laittaa sinun kenkäsi ja sitten omat kengät säilyvät kuivina kouluun. EIKU! Pöh. Onneksi hän ymmärtää logiikkaani. (Yritin sanoa, että laitan hänen kenkänsä jos sataa ja omani jos ei sada.) Kun olimme selvittäneet kenkäongelma, tajusin miksi Amanda oli koko lenkin ollut niin omituinen. Olin unohtanut sille juoksuhousut jalkaan....

On päiviä jolloin jopa minä järkytän itseäni. Blondi, mikä blondi.

Netitön elämä

Elämä ilman nettiä kotona on ihan puolittaista elämää. Ihan totta, olen tulossa puoli hulluksi ilman sitä. En voi lukea blogeja, en foorumeita, en sähköpostia... Kaikki ne sivut jouhin olen koukussa ovat olleet melkein viikon lukematta ja tuntuu, että olen pudonnut johonkin informaatiotyhjiöön. Tiedän, että maailma jossain ulottumattomissani kulkee kiivasta tahtia eteenpäin, mutta minä en näe mitä tapahtuu.

Pikaiset pyrähdykset koulun koneluokista eivät ole sama asia.


Ahdistaa!

Koukussa? Minäkö?

Onniton lenkki

Lähdin eilen neitosten kanssa päivälenkille. Ajattelin mennä nollaamaan ajatukset, sellaiselle mukavan rentouttavalle lenkille, jolla ei tarvitse oikeastaan ajatella, vaeltelee vain koomaisesti eteenpäin. Ensimmäinen ongelma oli, että Onni on Oulussa. Ilman Onnia ei kerta kaikkiaan voi vaellella siihen tyyliin. Nartut ovat liian ...epäonneja. Meille on vuosien saatossa muodostunut sanaton lenkkityyli Onnin kanssa ja se ei onnistu muiden koirien kanssa.

Seuraava ongelma oli, että minne sitä olisi lähtenyt kävelemään. Joko puolella on kerrostaloja ja asvalttia. Ei mikään idyllisin lenkkimaasto. Lopulta lähdin lyhyelle, epärentouttavalle kaupunkikierrokselle. Leela ja Amanda ovat muutamassa päivässä muuttuneet kaupunkilaiskoiriksi, jotka hyödyntävät jokaisen nurmiläntin ja kävelevät nätisti jalkakäytävällä vierekkäin. Niiden kanssa on helppoa lenkkeillä.

Saapa nähdä miten lenkit onnistuvat kun Onni tulee kolmanneksi. Vielä puolitoista viikkoa...

Viikonloppu oli ja meni

Pikkuhiljaa aletaan asettumaan aloilleen. Perjantaina muisku ja Leela muuttivat ja nyt ehkä suurin osa tavaroista alkaa olla oikeilla paikoillaan. Amanda ja Leela ovat sulautuneet laumaksi ilman mutinoita. Porukkaa meillä on rampannut aikas paljon ja neidit ovat saaneet esittää sosiaalisia. Yllättäen Leelakin kiipesi viidessä minuutissa erään vieraan syliin. Amanda on suosiollisesti sulanut parissa minuutissa rapsuteltavaksi. Meillä on "hiljaisia, rauhallisia ja ystävällisiä" koiria. :D Kehuja on aina hauska kerätä.

Sunnuntaina käytiin muiskun kanssa kannustamassa vinttikoiraradalla Roota. Kertakaikkiaan mahtavaa! Upeaa katsoa kuinka koirat kiitävät pitkin rataa. Roota päästiin rapsuttelemaankin. Kiitoksia Roolle ihmisineen mukavasta seurasta!

Aika on mennyt hurahtaen. Nettiä ei ole ja kirjoituksia vois siis tulla harvakseltaan. Katsotaan...

Nyt me ollaan tamperelaisia

Päästiin kuin päästiinkin eilen Amandan ja kamojen kanssa Tampereelle. Yllättävän mutkattomasti matka meni. Sain sidottua Sorton pyörän taakse ja se kulki oikein näpsäkästi mukana. Taajamajunassa sain kaikki kamppeet samaan vaunuun, mutta IC-junassa piti pyörä viedä eri vaunuun ja se meinasi aiheuttaa pientä hankaluutta. Onneksi oli ystävällisiä ihmisiä liikenteessä. Seinäjoella auttoivat kaksi miestä minua saamaan pyörän paikoilleen ja Tampereella konduktööri auttoi pyörän pois. Junaseurakin oli tosi mukavaa. Matka sujui rattoisasti jutellen. Eräs ihana matkakaveri auttoi Tampereella vahtimalla Amandaa sillä aikaa, kun hain pyörän toisesta vaunusta. Kiitoksia kaikille avusta :)

Amanda on jo harjoitellut yksinjäämistä uudella sijaiskämpälle. Tavarat ovat sikinsokin ja taitaa lähipäivät mennä niitä järjestellen.

Leela ja muisku tulevat tänään. Pian meillä on kämppiskoira :D

Viimeinen päivä Vaasassa

Aikaa lopulliseen muuttoon muutamia tunteja. Niin se tämäkin viikko suhahti jo torstaiksi, kuukauden viimeiseksi päiväksi. Tänään pitäisi töiden jälkeen hakea vanhasta kämpästä Amanda ja hirveä pino niitä vähäisiä jäljelle jääneitä tavaroita. Jotenkin pitäisi taitella junalla uudelle sijaiskämpälle kera Amandan, tavaroiden ja pyörän. Pelkästään juna-asemalle pääseminen saattaa olla saavutus. Tavaraa oli jääny kämpälle viikonlopun muutossa enemmän kuin tajusinkaan. Toisaalta minulla on kyllä vuosien kokemus suuren tavaramäärän raahaamisesta junissa. Tätä varten minulla on iloisen keltainen tavaroidensiirtoväline. (Kai sillä on joku oikeakin nimitys. ) En olekaan nimennyt siirtovälinettä vielä, joten saakoon se nyt nimen Sorto.

Puoliksi suunniteltu on lähes tehty. Ajattelein, että kiinnitän Sorton pyöräni tarakkaan naruilla ja vedän sitä pyörän perässä. Partan laitan pyörän tarakalle, ylimääräiset pussukat kiinnittelen pyörän tankoon ja Amandaa taluttelen siinä pyörän vieressä. Sitä miten suurella todennäköisyydellä tästä tulee fiasko en osaa sanoa. Minulla on narua, jolla Sorton saa kiinnitettyä pyörään, mutta huomasin aamulla, ettei ole saksia jolla narun katkaisisi...

Vaan ei syytä huoleen, kunhan saan tavarat pakattua ja pyörän lastattua... Niin tosiaan en ehtinyt ihan kaikkea pakata vielä, mutta ei sitä kovin paljoa ole pakkaamatta. Lähinnä jääkaapin sisältö ja ne lattialla lojuvat kamat. Tosin en ole ihan varma minne saan ne tungettua, mutta eiköhän se vielä selviä. Siis kun olen saanut pyörän lastattua. Porskutamme tavaroiden ja Amandan kanssa vähän kiertoreittiä asemalle, koska minun pitää käydä palauttamassa avaimet. Matkaan on siis syytä varata tavallista enemmän aikaa. Valitettavasti en koskaan osaa lähteä ajoissa.

Miten suuri todennäköisyys on, että Amanda, Sorto, pyörä ja minä koskaan pääsemme perille?

Kotikoira vai harrastuskoira pohdintaa

Me nukuttiin eilen Amandan kanssa koko päivä. No jos ei oteta huomioon sitä että olin töissä ja sitä kun piipahdettiin ulkona. Tyytyväisenä porskutettiin vierekkäin patjalla. Mitä nyt oli pientä kiistelyä siitä kumpi saa nukkua tyynyllä.

Eilisestä juontui mieleen, että olen kirjoitellut blogia nyt jonkun aikaa ja yhä vaan tuntuu piisaavaan kirjoitettavaa. Meille sattuu ja tapahtuu kaikkia pieniä suuria asioita. Minä koen koirieni olevan ihan kotikoiria. Toki me ollaan ruvettu harrastelemaan näyttelyitä ja agilityakin on kokeiltu, mutta kyllä ne pääasiassa ovat kotikoiria. Seuraava näyttely on vasta lokakuussa ja Amandan juoksun takia jää viimeinen agilitykertakin käyttämättä, joten me ollaan tällä hetkellä ihan harrasteettomia. Luin yhdeltä sivulta, että pentuja tarjolla rakastaviin, harrastaviin koteihin ja jäin miettimään, että ollaanko me nyt pelkkä rakastava koti vai rakastava ja harrastava koti.

Onnin kanssa sanoin kasvattajalle, että näyttelyihin ei mennä, mutta voidaan kokeilla muuten eri lajeja. No me kokeiltiin eri lajeja ja kahdessa näyttelyssäkin on käyty. Tessan kanssa en luvannut tehdä mitään, mutta se oli vanhus, hemmoteltu sellainen. Amandan kanssa lupasin sijotuiskasvattajalle, että voi kokeilla agilityn alkeiskurssia ja ehkä niitä näyttelyitäkin. Nekin on kokeiltu ja kivaa on ollut. Vaan pääasiassa me silti harrastetaan kotona löhöilyä ja omia seikkailuja. Kaikki koirat on annettu pelkkään rakastavaan kotiin. Amanda nyt on poikkeus sen verran, että se on kotikoiran lisäksi sijoitusotus, mutta siltä ei vaadittu edes näyttelyissä käymistä, sillä se on jo niissä valmiiksi jonkun verran pyörinyt. Lupaukset puuhailusta olen antanut periaatteella, että kokeilla voidaan, mutta jos ei vaikuta meistä kivalta niin kokeilua pidemmälle ei mennä.

Näyttelyistä innostui vähän enemmänkin. Ensimmäinen oli pelottava kokemus. Mä ilmoitin Amandan kerralla kolmeen näyttelyyn, että jos ekassa tuntuu menevän pieleen, voi vielä lopuissa katsoa, että oliko se niin kauheeta. No ei se nyt ihan kauheeta ollu ku sitten piti Onnikin ilmottaa. Agilitykin vei mukanaan ja toivon, että meille tulee mahdollisuus harjoitella sitä jatkossakin. Kisaamaankin voisin lähteä jos vaan kehitytään vähän enempi. Vaan yhä vain koen koirieni olevan kotikoiria. Ehkä sen takia, etten ottanut niitä harrastaakseni niiden kanssa. Vaan pikemminkin harrastan niillä siitä huolimatta, että otin ne kotikoiriksi.

Ymmärrän hyvin, että kasvattajat toivovat koirilleen harrastavia koteja. Ehkä jos olisi kasvattaja toivoisin itsekin pennuille harrastavia koteja. En tiedä. Jos olisin oikein tosissani innostunut jostain lajista ja haluaisin siinä pärjätä, etsisin harrastuskoiraa kotikoiran sijaan. Harrastuskoiran kriteeritkin olisivat aikalailla tiukemmat. Aika näyttää tuleeko jossain vaiheessa etsittyä harrastuskoiraa.

Kotikoiruudesta huolimatta meillä riittää puuhailua sen verran, että blogiin saa kirjoitettua rivin tai pari. Ja minä nyt en mikään hirvittävän aktiivinen ihminen ole. Toisaalta ystäväni totesi, että saan aikaan lyijykynästäkin esseen. Ehkäpä yhteenvetona voisi ajatella koirieni olevan kotikoiria, joiden kanssa harrastellaan satunnaisissa määrin. Ja koti on ehkä puoliharrastava, mutta kokonaan rakastava.

Ja oliko tässä joku idea. Noup, teki vaan mieli kirjoitella.....

Viikonlopussa on monta hetkeä kantaa tavaroita

Perjantaina

Ladoin loppuja tavaroita laatikoihin. Vanhemmat ja kotiorja-sisko tulivat yöllä muuttoavuksi.

Lauantaina

Lastasimme lähes kaiken kämpästä perävaunuun. Koirat katselivat ulkona raahaamistamme. Onni makasai onnimaiseen tapaan maailmaan kyllästyneen näköisenä. Se tietää mistä on kyse, sillä tätä ollaan tehty niin monta kertaa ennenkin. Amanda oli hämmentynyt. Se joutui lisäksi olemaan kaukana Onnista (juoksun vuoksi). Molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä näköala paikkoihinsa.

Hurautimme uuden sijaiskämpän luo ja raahasimme tavarat kerrostalon ylimpään kerrokseen. Onneksi siellä oli hissi. Valitettavasti se oli niin pieni, ettei sänky eikä ruokapöytä mahtuneet sinne. Koirat saivat odottaa keittiössä ja makkarissa, kun toimme tavaroita. Onnista järjestely oli ihan mätä. Se ei laisinkaan pidä siitä, että ei saa olla mukana osallistumassa. Se vinkui oven takana. Amanda sen sijaan osasi odottaa hiljaa ja kiltisti. Kun saimme tavarat raahattua ylös, lähdimme käymään kaupassa ja katsastamassa vanhempieni hotellihuoneen. Koirat saivat jäädä ensimmäistä kertaa yksin uuteen kämppään.

Palattuani shoppailun ja viikinki-illallisen parista, vieitn loppu illan purkaen tavaroita ja siirrellen huonekaluja paikoilleen. Sain kiinnitettyä sänkyyn jalat ja pääsin lopulta myöhään yöllä nukkumaan. Koirat kömpivät molemmat viereeni. Ensimmäinen yömme uudessa sijaiskämpässä.

Sunnuntaina

Nukuimme kaikki puolikuolleina muutaman tunnin ja heräsimme ennen kuutta aamulenkkeilemään. Lenkillä Onni taas muisti, että Amandalla on juoksut. Se oli muutto tohinassa täysin unohtanut, että neidistä oli tullut tuoksuva nainen. Törmäsimme mieheen, joka kyseli missäpäin on hotelli. Hän sattui kysymään juuri sitä samaa hotellia minne vanhempani olivat menneen, joten sitä luulisi, että osaisin neuvoa helposti tien... Jos mies seurasi ohjeita hän taatusti eksyi. Kävellessäni itse myöhemmin hotellille, jouduin toteamaan, että olin käskenyt häntä kääntymään ihan vääriin suuntiin..

Lenkin jälkeen laitoin vielä hetken tavaroita paikoilleen. Jätin koirat eri huoneisiin ja jäin kuuntelemaan ennen lähtöäni. Ei pihahdustakaan. Ei Onni enää kiinnostanut vinkua, sillä eihän oven toisella puolella ollut mitään toimintaa. Kyllä huomaa, että Onni on yleensä aina mukana touhuissa, kun se ei osaa olla yhtään eristettynä. Onnin mielestä joko sen pitää olla mukana pippaloissa tai olla ihan yksin talossa, mutta ajatus, että se odottaisi toisessa huoneessa, kun toisessa on selvästi pippalot menossa on ihan mahdoton. Olisi ehkä ollut ihan fiksua opettaa sille aikoinaan tuollainenkin.

Aamiaisen jälkeen ajoimme Huvilan kautta ja pakkasimme perävaunuun taas jotain tavaroita. Jatkettiin takaisin vanhalle kämpälle. Amanda ja minä jäimme kyydistä ja Onni jatkoi vanhempien ja siskon mukana Ouluun. Se pääsi sinne hoitoon siksi aikaan, kun Amandan juoksut vielä jatkuvat. Menimme vanhaan kämppään ja katselimme tyhjää huoneistoa. Aika kolkkoa ilman tavaroita. Siellä näytti siltä ettemme olisi siellä asuneetkaan. Saimme illalla piristävän vieraan, muuten olisin ollut liian ankeaa. Torstaihin asti majailemme Amandan kanssa vanhassa kämpäässä ja sitten siirrämme patjan ja pari astiaa uuteen kämppään.

Lampun vaihtoa ála Ama ja Onni

Tää oli länderifoorumilla, mut laitetaas nyt tänneki.

Miten meillä lampunvaihto sujuisi.
"Amanda, voisitko vaihtaa lampun? " Ama tulee juosten paikalle ja jää seisten tuijottamaan silmiin: "toki vaihdan. Miten se vaihdetaan? Vaihdanko heti?" Vilkaisu Onnin suuntaan: "Näetkö MINUA pyydettiin vaihtamaan lamppu."

Selitän miten lampunvaihdon pitäisi tapahtua ja Amanda kuuntelee pää kallellaan. Se kipittää Onnin luo ja paimentaa Onnin tökkien lampun alle. Onni lösähtää makaamaan ja Amanda tökkii sitä, niin että Onni nousee seisomaan. Neiti kiipeää Onnin selkään ja yrittää vaihtaa lamppua, kun Onni lösähtää uudelleen makaamaan. Amanda saa hepulit ja juoksentelee ympäri taloa hetken aikaa. Onni hämmentyy ja nousee seisomaan, jolloin Amanda pomppaa sen selän päälle ja kurkottelee lampun pois. Se pitää lamppua suussaan ja tekee jättiläisloikan alas maahan, jossa se saa uudelleen juoksuhepulikohtauksen. Lopulta se jättää lampun noin metrin päähän minusta ja tulee häntäänsä heiluttaen viereeni. "Katso minä osasin."

Kerron, että uusi lamppu pitäisi vielä saada paikoilleen. Amanda katsoo uutta lamppua epäilevästi ja kokeilee heittää sitä. Lamppu hajoaa ja tuon uuden lampun. Amanda tökkii sitä tassullaan. Onni tulee viereen katsomaan mitä tapahtuu ja Amanda vilkaisee sitä sanoen: "Onni voi laittaa tuon paikoilleen " ja juoksee sängylle makoilemaan. Onni katsoo minua, lamppua, minua. Ottaa lampun varovasti suuhunsa ja menee sängyn viereen makoilemaan.

Lopulta minä vaihdan uuden lampun paikoillensa.

Huutoa ja muuttolaatikoita

Ah, mikä ihana yö takana. Onni huusi kylppärissä koko yön. Tai ei, se ei huutanut, se vinkui ja raapia ovea. Oi miten rakastankaan tätä juoksunarttu-uros yhteiselon ihanuutta. Aamulenkki sujui samoissa iloisissa tunnelmissa. Onnin nenän sai kiskoa Amandan pepusta vähän väliä. Kohta niitä ei voi pitää lainkaan samassa tilassa. Tähän asti se on sujunut valvottuna, mutta eilen illalla kaksikko keksi, että flirttailu on hauskaa.
Tosi hauskaa...

Odotan isiä pelastavaksi enkeliksi.

* * *

Muuttourakka etenee ..jotenkuten. Olen purkanut ensimmäisen huonekalun. Tai olen purkanut siitä puolet. Eilen loppuivat laatikot ja pakkaaminen vähän vaikeutui. Löysin jätesäkkejä ja muovipussejä, mutta niihin ei ole niin hyvä pakata kuin laatikoihin. Tänään on pakko muistaa ottaa laatikoita. Viimeinen ilta aikaa pakata. Lauantaina starttaa muuttoauto.

Kaapit eivät vieläkään ole tyhjät. Kämpän lattia on täynnä, vähän kaikkea. Löytyy laatikoita ja muovipusseja tulvillaan tavaraa. Hukkasin yhden ruuvimeisselin jonnekin tavaroiden keskelle.

Miksi ihmisellä on niin paljon tavaraa?? Koirien tavarat ovat vallanneet jo neljä laatikkoa. Astioita on pari, kolme laatikollista ja muutama muovipussillinen sekä puolet tietysti kaapeissa. Kirjoja on.. paljon. Jos sanon kaksikymmentä laatikkoa pääsen aika lähelle. Niitä on vielä pari laatikollista pakkaamatta.Olin vähän hämmästynyt, että vaatteita ei ole vielä enempää kuin yksi kassillinen. Pari toki odottaa vielä kaapissa pakkaamista. Tietokonesälää on kertynyt vasta kolmisen laatikollista, mutta Mäkki on vielä työpöydällä. Kone irroitetaan viimeisenä ja kasataan ensimmäisenä. Niinhän se menee.

Näiden tarpeellisten tavaroiden lisäksi on jonkun verran ihan tarpeetonta tavaraa, osa sellaista tarpeetonta jonka haluan pitää ja osa ikuisuuden vanhoja kamoja, joista voisin luopua, mutta en oikeastaan millään raaskisi heittää niitä roskiin. Tosin saatan vielä tehdä sen..

Ps. Lisäilen hymiöitä

Pakkaamista yhä vain

Ei menty treeneihin Onninkaan kanssa. Tästä lähtien inhoan ihan virallisesti pakkaamista! Mahtui eiliseen kyllä valopilkkukin. Näin matkalla töistä kotiin Esko-glennin emäntineen. Voi, että se on hurmaava poika. Ihanan glennimäinen hännänheiluttaja. Eskolla oli oikeen kauniin punainen turkki kasvanut sitten viime näkemän. Oli todella mukava nähdä pitkästä aikaa.

Napsautin eilen pakastimen pois päältä. Sen kunniaksi harjoittelimme pöydällä seisomista molempien koirien kanssa. (Tai pakastimella seisomista.) Amanda seisoskelee luonnollisesti oikein hyvässä asenossa, mutta Onni... En tiedä pitäisikö sen pitää takajalat suhteellisen takana vai edempänä. Jos se seisoo jalat pepun alle, sen selkä näyttää lyhyemmältä ja jalat pidemmiltä. Toisaalta sen selkälinja on parempi silloin kun jalat ovat taaempana. Tähän asti olen vaatinut jaljojen taakse laittamisen ennen palkintoa, mutta pitäisiköhän sen sittenkin antaa seistä jalat allaan. Juustot tekivät kauppansa ja molemmat olivat pettyneitä liian lyhyeen opettelutuokioon. Piti jatkaa pakkaamista...

Kaksi iltaa aikaa saada kamat pakattua.... Yhtään kaappia ei ole vielä tyhjänä, yhtään huonekalua ei ole vielä purettu osiin,
yhtään ei ole paniikinpoikasta ilmassa, eiPÄ...

Muuttopuuhia

Uusi päivä, uudet kujeet. Tänään olisi agitreenit. Mutta Amandalla on juoksut. Ja pitäisi pakata. Mutta haluaisin niin mennä. Vaan pitäisi ehdottomasti PAKATA. No pitää katsoa miltä näyttää siinä vaiheessa, kun kotiin pääsee. Onnille voisi tehdä ihan hyvää päästä purkamaan energiaa. Ei ole ihan helppoa olla juoksuisen nartun kanssa samoissa tiloissa. Sitä paitsi tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuus päästä kentälle pitkään aikaan...

Käytiin Onnin kanssa ostamassa maalarinteippiä, että saan suljettua laatikot. Iski pienoinen paniikki, kun huomasin, että viikonlopuksi pitäisi kamat olla kasassa. Tässä ei ole kuin yksi, kaksi, kolme iltaa aikaa. Täytettyjä laatikoita on kertynyt ainakin parikymmentä. Tyhjiä laatikoita ei eilen, mennessäni nukkumaan, ollut jäljellä kuin kolme. Tavaraa sen sijaan riittää kaapeissa yhä vain. Puhumattakaan kaikesta siitä tavarasta joka on ympäriämpäri kämppää.

Olisin eilen purkanut tyhjentyneen kirjahyllyn osiksi. Vaan en purkanut, sillä sitä ei saanutkaan osiksi. Harmittava takaisku. Vaihdoin sen sijaan lampun. Ihan vain näyttääkseni itselleni, että osaan tehdä sentään jotain.

Amandan kanssa kävimme pienellä seikkailulla pimeässä metsässä. Todella lämpimästi suosittelen valitsemaan vaatetukseksi sandaalit ja hameen. Erittäin miellyttävä asuvalinta, kun metsä on täynnä typeriä oksanpätkiä ja ärsyttäviä korsia ja kaikkea takertuvaa, puhumattakaan epätasaisesta maasta.

Kävin ensin lenkillä Amandan kanssa ja kuljin sen jälkeen lähes saman lenkin Onnin kanssa. Olipa fiksua... Jotenkin sitä luulisi, oppivansa jossain vaiheessa, tehdessään saman virheen niin monta kertaa, että tämä ei todellakaan ole oikea tapa valita lenkkijärjestys jos haluaa Onnin liikkuvan. Sehän jämähti jokaisen Amandan lätäkön kohdalle. Amanda on vielä merkkava narttu, joten jämähdimme usein.

Tänään menen ensin Onnin kanssa lenkille ja sitten vasta Amandan.

Ja pakkaan monta laatikkoa.

Ärsyttääpi

Amanda aloitti viikonloppuna juoksun. En olisi ihan heti surkeampaa ajankohtaa keksinyt. Tärppipäivät taitanee osua oikein mukavasti muuton kohdalle. Onnia on tietenkin mahdoton saada hoitoon. Hoitoihmiset ovat ulkomaanreissulla tahi asuvat liian kaukana. Matkustaminen ei juuri nyt onnistu, joten eipä Onnia voi kiikutella hoitopaikkoihin. Kyllä se on niin auvoista elo kahden leikkaamattoman koiran kanssa, joista toinen uros ja toinen narttu....

Muuttopuuhat tökkii, tökkii, tökkii...

Olisipa jo syyskuun puoliväli, juoksut olisi ohi, muutto olisi ohi...

Noutoruokaa

Meillä on meneillään pakastimen tyhjennys. Ennen muuttoa olisi hyvä saada se tyhjäksi. Pakastimessa on kaikkea enemmän tai vähemmän öklöä syötävää. Totisesti inhoan syvästi pakastevihannespusseja. Sijoituskasvattajani totesi viisaasti, että niitä voi syöttää koirillekin, joten olen yhdistänyt jauhelihat, vihannekset ja makaronit laatikoksi, jota syötän koirille. Amandasta ja Onnista tämä on yhtä hyvä järjestely kuin minustakin.

Jauhelihat ovat jo loppuneet, mutta vihannespusseja ja makaronia piisaisi. Olen syönyt kyllästymiseen asti erilaisia vihannes-makaronisekoituksia ja ajatuskin niiden syömisestä tökkii. Ihan pelkkää kasvisruokaa ei kuitenkaan koirille viitsisi syöttää.

Eilen käytiin Onnin kanssa kaupassa hakemassa jauhelihaa. Koska jauhelihat olivat koirille, annoin Onnin kantaa yhden paketin. Ihmiset eivät kaiketi ole tottuneet oman ruokansa kantavaan koiraan. Yksi mies purskahti nauruun meidät nähdessään. Pikkupoika kiljui äitiään katsomaan. Pyöräilijä tuijotteli Onnia, minua, Onnia, minua ja virnisti minulle leveästi. Jossain vaiheessa kotimatkaa alkoi tuntua, että ihmiset tuijottavat meitä. Tuli vähän hämillinen olo.

Kai meitä tuijotellaan useinkin kauppareissuilla, mutta minä en yleensä huomaa sitä. (Kun kävelen ulkona, en yleensä huomioi ympäristöä.) Olisin eilenkin mielummin ollut huomaamatta...

Piiloleikkiä

Me ollaan viimeiset kaksi päivää kotosalla vaan lepoiltu. Agiharkatki jäi Aman kanssa väliin. Ainoa aktiviteetti on tapahtunu iltalenkillä. Keksin oikein hauskan leikin, josta Amanda ei tykkää lainkaan. Sen nimi on piiloudutaan pimeään metsään. Amanda oli keskiviikkona vapaana leikillä ja vilisti sen verran kaukana edellä, että saatoin hypätä puskien taakse piiloon. Valkoinen salama vain sinkoili edes takaisin, kun Amanda etsi minua. Ehdin leikkiä tätä neljästi ennenkuin Amanda päätti, ettei päästä minua hetkeksikään silmistään.

Torstaina en jaksanut lähteä lenkittämään koiria erikseen vaan otin ne yhtä aikaa mukaan. Onnin saaminen pusikon suojaan oli vähän hankalampaa. Amanda löysi meidät paljon nopeammin kuin edellisenä iltana. Liekkö Onni paljastanut piilopaikan. Onnin saaminen metsään oli helppoa, mutta ei se olisi takaisin sieltä halunnut tulla.

Lenkki ja yksi piilotushetki ei meitä aktivoinut tarpeeksi, sillä saimme kolmestaan iltahepulit. Amanda sen taisi aloittaa. On se hyvä, että verkot olivat kiinni, etteivät naapurit nähneet kuinka konttailin pitkin lattiaa, pompin sängyllä ja puskin koiria. Hauskaa se oli. Vesilasikin onnistuttiin kaatamaan lattialle kesken säntäilyn. Onni joi vedet kiltisti lattialta. Se on joskus niin kiltti siivoilija...

Amandako sosiaalinen?

Viime lauantaina näyttelyn jälkeen tuli kaverini 2-vuotias siskonpoika katsomaan koiria. Meillä oli oikein hauskaa ulkona. Ystävieni kotitalon takapiha on oikea salainen puutarha tulvillaan marjoja ja omenoita. Koirien silittäminen oli vähän ujostuttavaa, mutta omenoiden heittäminen Amandalle ja marjojen syöttäminen Onnille oli hauskaa. (Onni innostui syömään marjoja myös suoraan puskista. Miksi suotta odottaa, että annetaan, kun niitä voi poimia itsekin...)

Koirat osasivat olla nätisti pienen lapsen kanssa. Onnin ottaessa marjoja pojan kädestä, me kaikki aikuiset vetäisimme yhtä aikaa syvään henkeä. Se oli pelottavan näköistä, koska tiedämme, että Onni tuppaa syömään kädetkin nameja ottaessaan. Onni otti marjan nätisti, se osaa olla varovainen halutessaan. Amanda taasen juoksi aika hurjaa vauhtia pojan ohi innostuessaan leikkimään omenoiden kanssa. Koskaan se ei juossut liian läheltä, mutta hurjan näköistä meno oli. Onniin luotan lasten kanssa, mutta Amandaan en luota satavarmasti. Se oli tällä kertaa hyvin käyttäytyvä. Antoi silittää itseään, otti nätisti marjoja kädestä (ja sylkäisi maahan), juoksi pojan heittämienkin omenien luo, ei pahastunut vaikka sai vahingossa omenan kylkeensä (kaksivuotiaan tähtäys ei ole vielä kovin tarkkaa) ja ennen kaikkea se oli rauhallinen ja tyytyväinen tilanteeseen. Sellainen kuin Onni, voisi sanoa.

En ole juurikaan kiinnittänyt huomiota koirien sosiaalisuuspuoleen ennen Amandan tuloa. Länderit eivät usein ole niitä sosiaalisimpia koiria. Kehoitan yleensä kaikkia sosiaalistamaan omat koiransa mahdollisimman hyvin, mutta en oikeastaan näe itse kovin paljon vaivaa omien koirieni eteen. En ole tehnyt juuri mitään ylimääräistä Amandakaan kanssa. Me elämme liikkuvaista elämää, jossa tulee eteen paljon erilaisia ihmisiä ja erilaisia tilanteita, joten sosiaalistuminen tapahtuu ihan huomaamatta. Annan yleensä kysyjille luvan silittää koiria ja lisäksi ohikulkijat silittelevät niitä kysymättäkin.

Sinänsä mielenkiintoista, että kaikesta vaivannäöttömyydestä huolimatta Amandastakin kuoriutuu esiin sosiaalisempi päivä päivältä. Onni nyt on sosiaalinen ihan luonnostaan. Glennit ovat avoimia ja sitä kautta myös niistä tulee helpommin sosiaalisia. Länderit taas ovat varautuneita. Ländereille tosin on luonteenomaista olla sosiaalisia ensimmäisen vuoden tai pari, mutta aikuistuessaan, ne muuttuvat hyvin varautuneiksi ja niistä tulee epäsosiaalisempia. Niiden kanssa kehotetaankin panostamaan sosiaalistamiseen ensimmäiset kolme vuotta. Amanda täyttää pian kaksi. Tähän asti se on tuntunut muuttuvan sosiaallisempaan suuntaan, mutta on mahdollista, että sille iskee jossain vaiheessa mörkökausi. Toivon toki, ettei iskisi. Silloin joutuisin varmaan panostamaan tähänkin asiaan enemmän.

Minun mielestäni Amanda on varautunut. Se on avoin ja ystävällinen tutuille ihmisille. Se kiipeää ystävieni kainaloon sohvalle katsomaan telkkaria. Se ei hyväksy ihmisiä kovin usein ensi silmäyksellä, mutta antaa silittää itseään hetken tarkastelun jälkeen. Amanda haluaa itse lähestyä ihmistä, sen mielestä on huonoa käytöstä, jos ihminen lähestyy sitä. Erityisen huonoa käytöstä on jos ihminen lähestyy riehakkaaasti. Onni taas kuitaa tälläiset vain iloiselle hännän heilutuksella. Amanda muuttuu varovaiseksi ja mököttäväksi. Onneksi Amanda on kuitenkin anteeksiantavainen ja leppyy nopeasti huomatessaa, että väärin lähestynyt ihminen olikin vaaraton. Tämän vuoksi on helpompaa antaa ihmisten silittää koiria silloin kun molemmat koirat ovat mukana. Onni tunkee itsensä ihmisen luokse ensimmäisenä ja tällöin Amandalle jää mahdollisuus valita haluaako se lähestyä vai ei. Yleensä Amanda tämän jälkeen menee silitettäväksi, mutta ei aina. Esimerkiksi kohdatessamme erään juopon, Onni oli silitettävänä, mutta Amanda siirtyi kauemmas katselemaan.

Sanon, että Amanda on varautunut, mutta se on mielestäni myös sosiaalinen. Se ei ole sosiaalinen sillä kaikille avoimella tavalla, jolla Onni on vaan omalla varautuneella tavallaan. Ajattelen, että varaunut ja avoin ovat saman janan eri päissä ja sosiaalinen ja epäsosiaalinen toisen janan eri päissä. Eli Amanda on varautunut ja sosiaalinen, Onni avoin ja sosiaalinen, ja esimerkiksi Tessa oli varautunut ja epäsosiaalinen. Tessa ei välittänyt muista ihmisistä.

Usein kun puhutaan varautuneesta ihmiset tahtovat sotkea mukaan arkuuden, tai vastaavasti kun puhutaan arkuudesta mukaan on vedettävä varautuneisuus. Minun mielestäni sanat tarkoittavat varsin eri asioita. Arka koira pelkää. Se voi pelätä ihmistä tai jotain muuta. Varautunut koira ei pelkää. Joten puhuessani varautuneesta koirasta en tarkoita pelkäävää koiraa.

Hupsis, hajosiko kulkuväline TAAS

Ensinnäkään minulle ei juuri ole ollut onnea pöyrien kanssa. Ne hajoavat jatkuvasti. Milloin mihinkin vaivaan. Jos ei tipu ketjut, sitten tippuu poljin. Kumit poksahtevat ja tyhjenevät ihan itsestään. Viime viikolla lisäsi kulkuväline epäonneeni myös julkiset liikennevälineet.

Perjantaina oli ensimmäinen juna rikki, toinen juna rikki ja loppu matka mentiin bussilla ratatöiden vouksi. Vaan eipä tuo haitannut. Päästiin perille puoli tuntia aikataulusta edellä. Kiitän VR:ää. Lisäksi oli ihan huippukonnareita taas. Juu'u suosiooni pääsee kehumalla ja rapsuttelemalla koiriani.

Maanantaina menin kouluun Turusta bussilla. Oltiin matkustettu ehkä sen tunnin, puolentoista verran, kun bussista pullahti nesteet pihalle. Parisen kymmenen minuutin päästä tuli paikalle vara-auto ja päästiin perille. Ei oikeastaan koitunut juuri haittaa tästäkään, sillä olin varannut tarpeeksi aikaa kouluun suunnistamiseen.

Takaisin Turkuun pääsin ilman ongelmia. Seuraavana aamuna lähdin junalla kouluun. Juna olikin bussilla, ratatöistä johtuen, mutta ongelmia ei ollut. Olen siis ehkä päässyt pahasta kulkuneuvokarmasta.

Tänä aamuna ketjut tippuivat kolmesti, pyöräkarmani on yhä huono....

Herra Houdini ja Neiti Näppärätassu seikkailevat

Sunnuntai-aamu. Heräilimme koirien kanssa. Käytin koirat lenkillä pyjamahousuissa. Join ensimmäistä kahvikupillista. Amanda paukahtaa aamiaspöydän ääreen. "Voit vitsit miten kiva nähdä sua. Arvaa mitä me tehtiin. Arvaa missä me oltiin. Tosi kivaa. Ootko ylpee ku tulin takaisin? "
MISSÄ ON ONNI???
Pienen selvittelyn jälkeen, meillä oli koossa tiedot: Amanda on selvästi ollut ulkona, ulko-ovi on kiinni, Onni ei ole talossa.Siispä Herra houdini ja Neiti Näppärätassu ovat murtautuneet ovesta ja lähteneet ominpäin seikkailemaan ja sulkeneet vielä oven perässään. Ne olivat lähteneet aikaisintaan puolisen tuntia ennenkuin Amanda tuli takaisin. Epäilen, että Amanda on mennyt ensimmäisenä ulos ja Onni on seurannut sitä. Meidän sääntömme, ettei ovesta mennä ilman lupaa, ei vielä ole hioutunut Amandan päähän. Ja jos Amanda saa tehdä, niin Onninkin pitää saada tehdä.

Ystäväni ja minä lähdimme etsimään Onnia. Lähimmiltä kaduilta ei löytynyt koiraa. Otettiin käyttöön pyörät. Hajaannuimme etsimään kolmella pöyrällä ja yksi ystävistäni jäi päivystämään taloon. Ystäväni J huomasi väkijoukon ja meni sinne kyselemään , että onko näkynyt jästipäistä terrieriä. Kukas se siellä istui väkijoukon ja poliisien keskellä ellei Onni. Ne olivat Amandan kanssa seikkaileet ihmisten pihalle. Kukaan ei ollut tunnistanut koiria, joten poliisit oli soitettu paikalle. Amanda oli lähtenyt takaisin huomatessaan, että ihmisiä on paikalla ennemmän kuin tarpeeksi. Onni sen sijaan oli tyytyväisenä jäänyt silitettäväksi. Se oli juuri menossa poliisien matkaan, kun J saapui paikalle.

Uskomattoman nopeaa toimintaa poliiseilta ja todella ystävällistä ihmisiltä, ottaa Onni kiinni. Tuhannet kiitokset J:lle, joka löysi Onnin ja muille ystävilleni, jotka auttoivat etsinnöissä.

Kävimme myöhemmin päivällä Turun Linnassa, koirat olivat talossa vielä takaisin tullessamme.

Amandasta ei ole vartijaksi

Sillä aikaa kun Onni ja me ihmiset olimme näyttelyssä, Amanda sai harjoitella yksinoloa tyhjässä talossa. Ystäväni äiti kävi piipahtamassa paikalla. Amanda oli tuijotellut suurilla silmillään huoneen nurkasta hyvin epäluuloisena. Ensimmäinen makupala upposi ja toinen makupala teki Amandasta jo kaverin.

Jaa'a eipä taida neidistäkään olla vahtikoiraksi, mutta parempi se näin on. Yllättävän nopeasti Amanda oli alkanut suhtautua ystävällisesti puoliksi vieraaseen ihmiseen, joka tulee ihan yllättäen. Tosin Amanda on hyväksynyt kaikki ystäväni ilman ongelmia, joten ehkä tämä ei niin yllättävää ollut.

Näyttelyhuumaa

Perjantaina heräsin ihan hirveän aikaisin pesemään Onnin. Jos olisin ehtinyt/jaksanut/muistanut, pestä sen viikon verran aikaisemmin niin ei olisi tarvinnut herätä siinä neljän aikaan hapuilemaan shampoopulloa. Onni kieriskeli ruohikossa lauantai-aamuna ennen näyttelyyn lähtöä, sillä eihän glenni liian puhdas saa olla...

Olimme Raision näyttelyssä, jonne oli ilmoitettu 11 glenniä. Ihan kaikki eivät tainneet olla paikalla, mutta löytyi melkoinen määrä tappijalkaisia partasuita. Onnin kanssa on vain kerran aikaisemmin näyttelyssä käyty ja silloin paikalla oli vain 1 glenni, Onni. Oli siis mukava päästä vihdoin vähän vertaamaan kuinka erinäköinen ja -lainen oma glennini on muihin saman rotuisiin verrattuna.

Olihan se. Ensinnäkin kyllä Onnin glenniksi tunnistaa, mutta meidän näyttelykampauksemme oli vähän... karvainen. Onnilla oli kaksi kertaa niin paljon karvaa kuin toisissa. Huomaa, että minulla ei ihan tuo näyttelytrimmailu ole hallinnassa ja tykkään pitää Onnia pitkässä karvassa. Kaikkein hauskinta oli, että näyttelyarvostelussa luki "Turkki OK". Pitänee lähteä vähän trimmausoppiin kunhan saan muuton pois alta ja sitä rataa.

Ulkonäöltä Onnin siis tunnisti silti glenniksi, mutta luonteeltaan se olikin varsin erilainen. Siinä kun kaikki muut hyörivät ja pyörivät, Onni makasi maassa. Glennejä sanotaan terrieri ryhmän rauhallisimmiksi terriereiksi, mutta se taitaa pitää paikansa vain Onnin kohdalla. :D

Meillä oli pieni piknik glennistien kanssa. Mahtavaa porukkaa. Minut ja Onni otettiin niin ystävällisesti mukaan. Varmaan paras näyttely tähän asti. Ei siksi, että meillä olisi mennyt upeasti (EH ), vaan siksi että ihmiset olivat niin ystävällisiä ja oli mukava höpistä ja naureskella glennin omistajien kanssa.
Kiitoksia vain teille kaikille, samoin kuin rakkaille ystävilleni, jotka lähtivät mukaan!

( Kävin katsomassa pikkupodengojen kehän. Ehkä jonain päivänä... )

OT: Viikonlopusta ja viikon alusta

*haukotus* Jaa'a taas perinteinen maanantai; ei millään olisi jaksanut nousta ylös, pyörästä tippui ketjut työmatkalla kolmesti, ajatus kavhikupillisesta on ainoa mikä pitää hereillä, tekemistä riittäisi yllinkyllin ja sitä rataa... Vaan eipä olekaan maanantai, vaikka onkin viikon ensimmäinen työpäivä. Olin nimittäin maanantaina ja tiistain koulussa. Mielenkiintoinen koulun alotus, etten sanoisi. Harvemmin sitä opettajat laulavat tervetulotoivotuksen ja toinen päivä ei kovin usein suju minigolfin ja taidemuseon merkeissä. Kivaa oli. Niin kivaa, että olisin paljon mielummin tänään koulussa kuin töissä. Luokallamme on yhdeksän oppilasta. Yksi jäi tuntemattomaksi, sillä hän on jossain reissun päällä. Loppujen seitsemän kanssa meillä eilinen päivä naurun ja suunnittelun parissa. Toivonpa, että luokkahenki pysyy yhtä mahtavana jatkossakin.

Viikonloppu oli täynnä puuhaa, alkaen perjantai aamun hyvin, hyvin aikaisesta heräämisestä pesemään Onnia, launtaina näyttelyn kautta, Amandan ja Onnin sunnuntaiseen seikkailuun, josta ei puuttunut murtautumisia, poliiseja ja ihmisjoukkoja. Kunhan kerkiä puran tapahtumat kirjaimiksi.

Vinku-Veikko ja Itku-Iita agilityssa

Eilen oli taasen harkkapäivä. Meidän oli tarkoitus mennä tiistaina Onnin kanssa näyttelyharkoihin, mutta simahdin ja harkat jäivät väliin. Koska Onnin harkat menivät mönkää ajattelin, että otan sen Amandan harkkoihin mukaan. Siellä olisi voinut olla koiraton tyttö, joka olisi voinut ohjata Onnia.

Harkoissa oli vain viisi koiraa tällä kertaa. Ohjasin sekä Amandaa, että Onnia, joten olin vähän väliä radalla juoksemassa. Ihan hyvä idea ottaa 1,5 litraa vettä mukaan sen tavallisen puolen litran sijaan. Aurinko ei porottanut, mutta oli silti turhan kuuma.

Amandan kanssa harkat sujuivat huonosti. Sen keskittymiskyky oli ihan poissa ja oli vaikeaa saada sitä hyppäämään aitojen yli. Radan keskellä oli yksi hyppy, jonka yli Amanda ei millään olisi halunnut mennä. En oikein tiedä mikä siinä tökkäsi, kaikki muu sujui ihan hyvin.

Ratapiirros : Kaksi keltaista hyppyä, punainen hyppy, sininen hyppy, sinisen ja vihreän välistä vihreälle hypylle, puomi, kepit, putkeen ykkös päästä, punainen hyppy, muuri
Punainen hyppy oli Amandan kiusana. Takuttiin kauan aikaa keltainen, keltainen, punaisen ohi, keltainen, keltainen, punaisen ali... Olisiko mennyt peräti kahdesti oikein. Sitten jatkettiin ihan ongelmitta, kunnes putkestä pitimennä punaisen yli. Siis piti mennä yli, ei ohi tai ali. Sitäkin sitten takuttiin, mutta se saatiin kuntoon loppujen lopuksi. Puomin alkukontaktit meni ensimmäisellä kerralla lentäen yli. Lopuille kerroilla se sujui, mutta siihen pitäisi kyllä keksiä jotain.

Onni taasen... Voi rakkaus, se oli mahtava! Kerta kaikkiaan upea. Miten se voikin olla noin uskomaton? Sillä oli intoa ja vauhtia. Yhden kerran se jäi nuuhkimaan jotain radalle. Ihan mun mokaa, en tajunnu palkata tarpeeksi usein. Rimat tipahteli muutaman kerran, mutta muuten kaikki sujui leikiten. Onnin ohjaaminen oli helppoa. Se meni sinne minne pitiki ja liikkui innostuneesti.

Onnin ohjaaminen on edellisillä kerroilla tuntunut aavistuksen raskaalta. Sitä on vaikeempi kääntää. Se on vähän niinkuin jyrä, joka etenee tasaista tahtia päättäväisesti eteenpäin. Amanda on siihen verrattuna sähikäinen. Eilen Onnin ohjaaminen tuntui paljon kevyemmältä. Tajusin ehkä sanoa seuraavan esteen aikaisemmin kuin mitä ennen. (Minulla on paha vika sanoa seuraavat liian myöhään.) Joka tapauksessa olen hyvin, hyvin tyytyväinen Onniin.

Kentän laidalla odottamisessa Onni sen sijaan on paljon parannettavaa. Se oli ihan mahdoton. Ja tietysti unohdin suihkupullon kotiin... Amanda oli aluksi fiksu, mutta Onni innosti sen pahoille teille. Odottaminen sujuu mahtavasti melkein missä vain, mutta kun mennään kentälle.. Siellä Onnin pitää vinkua ja vonkua. Siihenkin pitäisi keksiä jotain. Namien piilottaminen toimi jossain määrin Onnilla, Amandalle ei toiminut lainkaan. Amandalla toimii kyllä vesisuihku, joka Onnilla ei vaikuta mitenkään. Jaa'a pitääpä miettiä. Jotain asialle on kuitenkin tehtävä.

Onni treffasi illan päätteeksi suloisen nelikuisen kääpiösnautserin pennun. Oih.. Pentukuume vaan kasvaa.

Tuskien taival kotiin

Eilen tultiin bussilla Raahesta takaisin Vaasaan. Linja-autoasemalta lähdimme piipahtamaan työpaikallani. Aurinko porotti kuumasti ja neljän kilsan kävely sai minut ja koirat ihan läkähdyksiin. Koirat jäivät lepäilemään varjoon ja minä käväisin töissä ja täytin samalla vesipullot.

Parikymmen minuutin levon jälkeen suunnistimme kotia kohtia. Menimme toista reittiä kuin yleensä. Yritin valita mahdollisimman varjoisan reitin, ettei Onni ihan läkähdy. Kaarsimme vähän liian kaukaa ja päädyimme Prisman luo. Kävin hakemassa meille vähän evästä. Koirille luut ja minulle vähän purtavaa. Menimme varjoon lepäilemään. Onnille maistui vesi, mutta Amanda taisi vain tuhahtaa sille.

Jatkoimme matkaa Kotirannan kautta kohti kotia. Matkalla Onni kävi hurmaamassa pari ihmistä. Amanda kävi vain nuuhkaisemassa, mutta Onnihan jäi sinne pitkäksi aikaa silitettäväksi. Tallustimme kuumaa asvalttia pitkin kotiin. Jalat alkoivat tuntua vähän hassuilta. Kotona selvisi miksi jalat tuntuivat niin kummilta. Olin saanut kumpaakin jalkaan kaksi isoa rakkoa. Toiset kantapäähän ja toisen päkiään. Kotona ei enää kävelystä meinannut tulla mitään, kun ei tiennyt miten olisi jaloilla astunut ilman, että osuu rakkojen päälle.

Nyt on jalat laastaroitu, mutta kävely ei vieläkään maistu. Onneksi pyörä oli kunnossa ja ei tarvinnut tulla enää kävellen sitä seitsemää kilsaa töihin. Auh, auh, auh...

9 koiran treffit

Lauantaina lähdimme iltasella treffaamaan Peppi-glenniä. Niistä treffeistä tulikin vähän isompi tapaaminen ihan huomaamatta. Siellä oli hetkessä yhdeksän koiraa pihalla nuuhkimassa toisiaan. 2 glenniä Peppi ja Onni, 2 eurasieria Dona ja Tilta, 2 heeleriä Vikinä ja Tara, 1 samojedi Cata, 1 sekarotuinen Santte ja 1 länderi Amanda. Siellä sitten yhdeksän koiraa makoilivat, istuivat ja seisoskelivat pihalla, kun me emännät juorusimme. Oli todella mukavaa ja leppoista.

Amanda oli vähän pöhkö. Se punki ihan Pepin viereen, ja jossain vaiheessa alkoi nuuhkimaan ilmaa ja tajusi, ei tuo olekaan Onni. Me kohteliaasti nauroimme sille ihan kippurassa, kun se marssi loukkaantuneena Onnin viereen mulkoilemaan Peppiä. Amandan piti myös ehdottomasti lähes ryömiä Pepin omistajan syliin. Onneksi se ei tunkenut juopuneen miehen syliin. Onni sen sijaan kellahti heti selälleen miehen rapsutettavaksi ja Taran nuoli häneltä naaman märäksi.

Onni oli melkoinen jättiläinen Peppiin verrattuna. Glenniuroksen ja -nartun koko ero on kyllä aika iso. Ainakin näiden meidän tapaamien narttujen ja Onnin. Raisioon on ilmoitettu 11 glenniä ja siellä voikin vertailla vähän paremmin miten erinäköinen Onni oikein on.

Dona, Tilta ja Cata muodostivat oikein kauniin väri skaalan. Tilta on lähes musta, vain pienet ruskeat merkit, Dona kauniin punainen ja Cata puhtaanvalkoinen. Meillä olikin aikamoinen joukko eri värejä, kokoja, turkin laatuja, korvan muotoja ja koiran ikiä koolla. Ei yhtään ihme, että ohikulkevat ihmiset pysähtyivät katselemaan ja autot hidastivat vauhtia.

Treffien jälkeen lähdimme hirviaidan taakse hiekkakuopille lenkille. Siellä on ihana autotie, jota pitkin on hyvä kävellä. Mukana oli vain viisi koiraa, jotka painalsivat sitäkin innokkaammin. Amanda kirmaili ja juoksenteli ihan läkähtyäkseen. Hiekkakuoppaa ylös, alas ja ympäri. Ne riehuivat heikan keskellä Onnin kanssa niin, että hiekka vain pölisi. Lopulta niiden oli pakko rauhoittua, koska Onni sai hiekkaa niin paljon nenäänsä,e ttei kyennyt kuin aivastelemaan. Santte johti joukkoa ja Amandan piti juosta Santen ja meidän muiden välillä. Se varmaan kiersi kaikkein pisimmän lenkin, vaikka ei pikkuinen Tara kovin kauas jäänyt, sillä sen piti saada juosta Amandan mukana ja Vikinän mukana ja Onnin mukana ja vähän Santenkin mukana. Kun päästiin takaisin sisälle, oli lattia täynnä väsyneitä koiran raatoja. Tara ja Amanda jaksoivat riekkua yhdessä vasta seuraavana aamuna...

(Kuvia on kamerassa, laittelen niitä ehkä joskus..)

Kyläilemään Raaheen

Eilen tultiin tänne Raaheen. Kerrankin olin varannut tarpeeksi *pieni katko kirjoitukseen, käyn katsomassa mitä haukuntaa keittiöstä kuuluu. Onni on vienyt kaikki lelut ja Tara komentaa sitä leikkimään. Otan kameralla pari kuvaa ja naureskelen hetken koirien leikille. Kaikki jahtaavat lelu suussaan juoksevaa Onnia talon ympäri. Otan Taran ja Amandan tietokonehuoneeseen* aikaa kävelymatkaan asemalle. Sen menikin ihan kaksin kertainen aika, sillä otimme pari odotusharjoitusta ja kiersimme pitempää kautta. Keskustassa oli jotkut Vaasan 400-vuotisjuhlat ja paikka oli täynnä väkeä. Pällistelimme siellä hetken koirien kanssa.

Junamatka Vaasasta Seinäjoelle oli ihan tuskaisen kuuma. Seinäjoella saimme vaihtaa ihanaan ilmastoituun IC-junaan. Ah, mikä helpotus. Junassa oli ihanaa väkeä. Pari australianterrieriä kävi tutustumassa meihin. Amanda hurmaantui pieneen sekarotuiseen uroskoiraan, joka oli yhtä ihastunut Amandaa. Se olisi jäänyt meidän kanssamme samalla pysäkillä poiskin, vaan joutui jatkamaan vielä hetken eteenpäin. Lisäksi vaunussa oli mahdottoman suloinen mopsipentu. Amanda ja Onni ikuisestettiin matkalla paperille. Nuori tyttö kävi vaunussa piirtämässä koiria ja antoi kuvan meille. Se on ihana! Kun pääsen kotiin kehystän sen ja laitan muuton jälkeen seinälle.

Pääsimme siis oikein mukavasti Raaheen. Tara on kasvanut jo isommaksi. Se on aivan valloittava pentu. Tuli heti pusuttelemaan minut. Pienen arastelun jälkeen myös koirat tervehdittiin ja illalla ne jo riehuivat Amandan kanssa ympäri taloa. Ihana Santte tuli meidän viereen yöksi nukkumaan ja Vikinä kerjäsi maharapsuja. Mahtavaa on ollut.

Onnilla ja Amandalla on nyt uudet hihnat ja Onnilla on uusi pantakin. Pitänee ottaa jossain vaiheessa mainoskuvia Onnista uusissa vermeissä. Ovat hienot ja kätevät.

Kolmikon omistaja lähti Santen kanssa kaverikoiratapaamiseen ja minä jäin hoitamaan loppuja. Amanda ja Tara nukkuvat jaloissani ja Onni ja Vikinä nukkuvat portin toisella puolella. Taidanpa lopettaa kirjoittelun, avata portin ja mennä leikkimään :D

Askartelua-paskartelua

Koskaan, ei pitäisi sanoa koskaan... Taasen tuli todettua. Mun koirat ei koskaan tuhoile Mitä nyt Amanda vähän testaili hampaitaan tuolin kulmaan ja nojatuolin käsinojaan. No tästä selvittiin ku tajusin tuoda enemmän luita koirille. Onni oli nimittäin haalinut kaikki luut itselleen ja Amanda sitten puhdisti hampaitaan vähän muihin pintoihin. Ajattelin, että ne se oli sitten siinä. Hurraa, olemme selvinneet epämääräisistä askarteluista.

Tällä viikolla neiti oli löytänyt korvatulpat ja ottanut ne paketista. Juu'u, varmaan Onni on pitänyt hirveetä mekkalaa ja Amandan oli yritettävä tukkia korvansa. Vaan kumpikaan korvatulpista ei mennyt rikki. Tämä tapahtui muistaakseni tiistaina. Eilen kotona odotti taitelija-Amanda, joka oli päättänyt syödä mustepatruunaa sängyllä. Tokihan mustepatruunoiden oikea paikka on rappusella. Ehkä tämä voisi aavistuksen olla minun vikani? Yllättävän vähäiset vahingot. Muutama mustetarha löytyi sängystä, mutta onneksi siellä oli huonoimmat lakanat, joten ei niin paha juttu. Amanda oli saanut päällensä vain yhden pienen mustetahran. Juu, ei meillä tuhoilla.

Olen myös väittänyt sijoituskasvattajalle, että Amanda ei varasta pöydästä. Joo no.. Se ei varastanutkaan ennen keskiviikkoa. Keskiviikkona kasa puruluita oli mystisesti kadonnut pöydältä. Joko olen antanut ne koirille ja unohtanut koko jutun (täysin mahdollista) tai sitten neiti Laiheliini on päättänyt ruokkia itsensä. Onni se ei ole ollut, sillä se ei yllä pöydälle.

(Hymiöt sivulta http://www.cosgan.de/ ja idea hymiön käyttämiseen on Kipalta)

Agia, odotusharjoituksia ja muuta pientä purtavaa

Eilinen meni taasen Amandan agiharkoissa. Otin mukaan salaisen aseen, vesipullon. (Kiitoksia muuten Pia vinkistä ;-) Monelta olen kuullut, mutta sulta se jäi mieleen. ) Ajattelin pelata kovilla panoksilla kentän laidalla huutamisen suhteen. Annoin pullon vierustoverille, joka jäi kentän reunalle odottelemaan siksi aikaa, kun kasasimme rataa. Käskin hänen suihkaista huomaamattomasti, joka kerran jos Amanda vinkuu. Kun palasin takaisin, Amanda oli vinkunut muutaman kerran ja saanut suihkun. Rauhoituimme hetken. Aloitin odotteluharjoitusten toisen osa. Käskin Amandan odottaa ja menin vähän matkaan päähän, käännyin takaisin ja palkitsin. Pidensin vähitellen matkaa ja lopulta katosin välinesuojaan. Amanda oli hiljaa. Jatkoin odotteluharjoituksia, kun odottelimme vuoroamme. Rataan tutustumisvaiheessakin Amanda oli pysynyt joka kerran hiljaa.

Meillä oli silmukkaharjoituksia. Neljä peräkkäistä hyppyä. Aloitetaan kakkosaidasta. Kakkonen yli, kierretään ykkösaidalle, ykkönen ja kakkonen yli, kierretään takaisin ykkös aidalle, ykkönen, kakkonen, kolmonen yli, kierretään takaisin ykkösaidalle, ykkönen, kakkonen, kolmenen, nelonen yli...
Vaikeaa oli saada Amanda menemään neljä aitaa perkkäin. Vedin käden alas, enkä tajunnut käskeä ajoissa seuraavalle esteelle. Meillä oli lopussa rata, jossa tultiin putkelta kahden hypyn kautta kepeille. Siinä oli kyllä niin vaikea saada Amanda sen toisenkin aidan yli. Ei millään meinannut onnistua. Huusin joka kerta väärään aikaan. Kun sitä muistaisi huutaa Amandan ollessa ilmassa ensimmäisen aidan yllä. No saimme sen lopulta onnistumaan. Tälläinen hiominen oli kivaa. Ei vain, että Amanda onnistuu jossain, vaan että minäkin onnistun ohjaamaan oikein.

Tunnin loputtua olimme kentän vieressä kerhotalon luona. Toinen koira tuli portista kentältä. Minä juttelin puoliksi kääntyneenä Amandasta pois. Amanda saattoi provosoida toista narttua, joka ei oikein tykkää muista nartuista, katsomalla sitä, ja molemmat ärähtivät toisilleen. Minä rääkäsin jotain (varmaan kiroilin.. en muista) ja levittäydyin uhkaavasti Amandan ylle. (Jos tiedätte sellaisen Perrrrrkeleen-rakki -asenteen, niin olin sellainen.) Ama hiljeni samantien ja hyvä, ettei heittäytynyt selälleen. Se osaa hyvin esittää nöyrää, pientä, säälittävää koiraa, joka ei koskaan yhtään mitään koskaan tehnyt. Toinen narttu meni hyvin omistajan hallinnassa meidän ohi. Jatkoimme yhdessä matkaa kohti kotia tarkkailleen koirien käytöstä. Toinen pääsi kerran rähähtämään uudelleen, mutta siinä vaiheessa pelkkä vilkaisu riitti Amandalle ja se nielaisi mahdolliset mutinat kurkkuunsa ja ansaitsi ruhtinaalliset kehut. Amandalla on paha tapa vastata rähinään. Se ei aloita rähinää, mutta ei taatusti myöskään käännä poskeaan.

Onnillinen päivä

Eilinen päivä menikin pääasiassa Onnin kanssa puuhatessa. Amanda sai lepäillä tämän päivän agituntia varten ja harjoitella kotona yksinoloa. Meillä oli Onnille aika lääkäriin. Käytiin näyttämässä posken haavaa ja ottamassa pojalle rokotukset. Pääsimme lääkäriin ystäväni kyydissä. (Kiitoksia! ) Kävimme Länsi-rannikon eläinklinikalla, joka on mielestäni oikein mukava lääkäriasema ja siellä koiria on aina hyvin hoidettu. Höpisimme niitä näitä ja Onni sai huomaamatta piikit niskaansa, hampaat ja korvat kurkattiin sekä tarkistettiinpa vielä, että toimiiko siru. Hyvin toimi. Lääkärireissu meni oikein miellyttävästi ja eikä siinä aikaakaan kauaa kulunut.

Lähdimme seikkailemaan kohti agilitykenttää, jossa ystäväni oli Romin kanssa treenaamassa. Olen asunut Vaasassa jo ehkä kymmenisen vuotta, mutta en silti osaa suunnistaa juuri keskustaa kauempana. Kentälle pääsi kuulemma oikein helposti rantaa pitkin jäähallin ohi mentäessä ja se on jossain pesäpallokentän takana. Olen joskus ollut jossain rannassa, jäähallillakin olen käynyt, samoin kuin pelaamassa kerran pesäpallos sillä kentällä ja katsomassa agikisoja treenikentällä, mutta...

Me lähdimme sinne suuntaan missä oletin meren olevan. Kävelin vähän epäillen, koska tie näytti joltain mökkitieltä lähinnä. Onni meni rehvakkaasti edellä. "Tästä näin, eteenpäin!" Välillä se jäi katsomaan, että seuraanko ollenkaan. Uskomatonta kyllä olimme valinneet edes vähän oikein tien sillä puiden välistä pilkotti jäähalli. Kävelimme siis eteenpäin. Odotin vähän, että päädymme jonkun pihaan, mutta löysimmekin sen sijaan itsemme rannasta. Onni pujahti kahlaamaan.

Jatkoimme rantatietä eteenpäin. Alkoi jo vähän tuntua siltä, että reitti on oikea. Saavuimme jonkun museon luo. Näin sellaisen keltaisen rakennuksen minkä tiedän nähneeni joskus, mutta en osannut yhtään paikallistaa missä olimme. Onni lähti suunnistamaan museon ohi ja sillan ali, ja minä seurasin perässä. Löysimme pallo kentän. Valitettavasti kenttä oli tennispallokenttä, ei pesäpallokenttä. Tuijottelimme Onnin kanssa hetken toisiamme ja totesimme äänettömästi, että tästä tuli _taas_ tälläinen reissu. Ei ihan eka kerta, kun ollaan eksyksissä.

Kävelimme keltaisen talon luo, jonka muistin nähneeni ja jatkoimme siitä epäilemvästi rantaa myöden eteenpäin. Jostain kuului koiran haukun ja lähdimme suunnistamaan ääntä kohden. Löysimme pitkospuut, joita pitkin Onni käveli ja uuden rannan, jossa Onni kävi kahlaamassa uudelleen. Lopulta näimme myös pesäpallokentän ja tajusimme suunnistaan sen takana olevalle kentälle. Aika hyvin. Vain kerran lähdettiin väärään suuntaan ja jouduttiin kääntymään.

Katseltiin treenejä ja Onni vähän harmitti, kun se ei päässyt mukaan, mutta se pääsi lenkille Romin kanssa treenien jälkeen. Takaisin kotiin pääsimme autolla. Oli hauska reissu. Olimme oikein tyytyväisiä kotiin päästessämme ja vielä tyytyväisemmäksi muutuin, kun huomasin, että yläkerran naapuri on muutto-aikeissa.

Qotiinpaluu

Hauskaa oli ja kotiin oli vähäsen mälsä tulla. Junamatkailu avartaa. Olipa aikas mielenkiintoinen matka ja ei mitenkään negatiivisessa mielessä. Oltiin IC-junassa siinä isossa lemmiosastossa. Paikat oli loppuun myyty ja me saimme ahtautua neljän paikkaan yhdessä nuoren bullterrierinartun ja omistajansa kanssa. Vaan eipä siinä ongelmia oikeastaan ollut. Onni kuorsasi lattialla ja Amanda lekotteli sylissäni, bullterrieri sai vapaan penkin itselleen. Se oli nättiotus ja vilkas kuin mikä, tosi ystävällinen ja leikkisä. Se olisi halunut tutustua ihan kaikkiin vaunussa, eikä millään olisi malttanut pysyä sekuntiakaan paikoillaan. Onnia yritti saada leikkimään, mutta Onni vain käänsi päänsä pois ja ja jatkoi nukkumista.
Voipa tyytyväisenä todeta, omien koirien hyvin oppineen, että matkustaessa nukutaan. Jopa häirittäessä. :D

Onnista olen ihan extraylpeä! On se upea. Kyllä niiden kanssa on mukava liikkua, kun tietää kaiken sujuvan mutkattomasti. Amandakin sai pikkutytöltä rapsutuksia. :)

Nukkuminen olikin viime yönä sitten vähän kortilla. Naapuri keksi pistää bileet kahdeltatoista pystyyn. Jep jep. Kyllä muuten v*tutti. Yhden, kahden aikaan kävivät poliisit. Eikä aamulla parin tunnin yöunen jälkeen oikein olisi maistunut herääminen. Onneksi tuostakin idiootista pääsee vihdoin eroon. &%#&%&#¤"!
Positiivista. Amanda ei vahtinut eikä ilmoittanut oudoista äänistä.

Qstock

Eilen ruokatunnilla pääsin autokyydillä hakemaan koirat töihin. Luonnollisesti juuri se tunti, jolloin koirat olivat mukana oli työpäivän kiireisin. Molemmat olivat ihan kiltisti makoilemassa tuolini takana ja jäivät odottelemaan juoksennellessani muualla. Keskittymikyky oli vähän huono, kun piti samalla pitää otuksia silmällä. Ensimmäistä kertaa on muuten Onnista kysyttyä, että onko se pentu. Ja Amandaa taasen kutsuttiin rauhalliseksi. :D

Töistä kiiruhdettiin junalle ja suhahdettiin Ouluun. Oltiinpa ensimmäistä kertaa IC-junan isossa eläinvaunussa. Asemalla koirat annettiin porukoiden matkaan hoitoon ja me jatkomme ystäväni kanssa festareille. Yöllä hain koirat mukaan yläkertaan ja minne päätti Amanda mennä nukkumaan. No tietysti ystäväni viereen. Neidistä ei selvästi lattialla nukkuminen ole lainkaan mukavaa. Onneksi Onni sentään kömpi viereeni.

Nyt vähän pallon heittelyä ulkona ja pikkuhiljaa uudelleen kohti festarialuetta. Eilen koirilla oli ollut oikein onnenpäivä. Ruokana lehtipihviä ja riisiä. Saapa nähdä mitä tälle päivälle on suunniteltu...

Naksuttelun alkeita

Otin pitkästä aikaa esiin naksuttimen. Olen naksutellut sillä vähän Amandalle, mutta en ole opettanut sen avulla vielä mitään.

Naksuttimen tuloon liittyy tarina. Olin puhellut netissä, että haluaisin kokeilla naksutusta ja kysellyt vinkkejä. Sainkin hyvin tietoa puuhasta. Naksuttimen hankkiminen jäi, ja kokeilin pilttipurken kannella naksuttelua. Eräänä päivänä löysin postilaatikostani kirjekuoren, jossa oli tulitikkulaatikossa pieni ötökkänaksu. Tulee vieläkin hyvä mieli, kun muistelee asiaa. Kiitoksia rakas ystävä! :) Ihana yllätys. Sillä ötönaksulla on vähän harjoiteltu.

Onnille en ollut naksutellut yhtään, joten sen kanssa opettelimme pelkkää naksahdus on nami-juttua. Onni käsitti asian niin, että naksahdus tarkoittaa sitä, että syödään minulta sormet. Onni ei osaa ottaa nameja kädestä nätisti. (Joku päivä me vielä harjoittelle asiaa....) Pari kertaa sain kirota ja heilutella kipeitä sormiani, mutta tajusin, että parempi on heittää namit maahan Onnin eteen. Lähti toimimaan vähän paremmin. Katsotaan mitä siitä tulee. Ainakin Onni yhdisti naksahduksen palkkioon. Jos yrittäisi naksuttimella opettaa Onnille vähän paremman näyttelyseisonnan. Amanda seisoo luonnostaan nätisti, mutta Onni vähän köyristää selkää.

Amanda on jo oppinut mitä naksahdus tarkoittaa, joten kokeilin, että jos saisin opetettua sen ottamaan lelun suuhunsa. Jep. Opetus meni täysin hukkaan, vaan oli Amandalla oikein hauskaa leikkiä pehmokalalla ja heitellä sitä ympäri pihaa. Kun se oli leikkinyt, sain sen tökkäämään lelua pari kertaa kuonollaan. Aina naksahduksen kuullessaan, se säntäsi tuhatta ja sataa hakemaan nameja. Namin saatuaan, se pyöri hurjasti hymyillen ympärilläni.

Ihan hauskaa puuhaa. Meni ehkä enemmän nauramiseksi kuin opetteluksi, mutta parempi niin.

Mietteitä omista koirista

Olen omistanut koiria ehkä jostain vuodesta 1985 tai 1986. Pitäisi tarkistaa äidiltä tai isiltä. En muista koska sain Tepsun. Jos tästä laskee niin sehän tekee jo 20 vuotta koirien kanssa puuhailuja :O Vaan parempi jättää Tepsu huomioimatta, vaikka valitsinkin sen itse ja aloittaa omien koirien miettimiset Onnista.

Onnin tuleminen oli tarkan pohdinnan tulos ja silti pieni yllätys. Rotu mietittiin tarkkaan. Glennejä ei kuitenkaan ole ihan niin vain saatavilla, joten oli aika yllätys, että me saatiin Onni heti. Osuin kysymään rodusta suoraan kasvattajalta, jolla oli yksi vapaa urospentu jäljellä. Siispä meille tuli Onni. Sinänsä aikamoinen sattuma, että Onni on juuri sellainen kuin toivoin. Onhan se itsepäinen ja osaa olla tottelematon jäärä, mutta se on myös iloinen, sosiaalinen, rohkea ja sellainen onniglennimäinen. Onni on minun koirani niin hyvässä kuin huonossakin. On päiviä jolloin kiroan sen huonoja puolia, mutta en kyllä osaisi elää ilman niitä. Onnissa on sellaista haastetta, jota kaipaan. Se osaa vääntää vastaan. Toisaalta se osaa myös toimia halutessaan uskomattoman hyvin. Onni on täydellinen onni.
(Karmiva pilekuva..)

Onnin kanssa oli laumassamme ennen Amandan tuloa Tessa-niminen portugalinpogengo. Minä rakastin Tessaa niin kovin. Tessa oli tullessaan yli kymmenen, mutta silti se tuntui siltä kuin olisi aina ollut omani. Olen ikuisesti kiitollinen niistä kolmesta vuodesta, jotka sain Tessan pitää ennen sen kuolemaa. Ajatus siitä, etten voi pitää sitä enää sylissäni tuottaa niin suurta tuskaa, etten voi kirjoittaa Tessasta enempää.

Glennit ja podengot tuntuvat minulle sopivilta roduilta ja mietinkin ottavani toisen podengon Tessan jälkeen. Siinä kun edellä mainitut rodut olivat pitkän harkinnan tulos, niin länderi ei varsinaisesti ollut. Olen kyllä ihaillut ländereitä siitä asti, kun aikoinaan rodun huomasin koirakirjasta, mutta olen myös pitänyt niitä liian vaativina itselleni. Jos pitäisi yrittää löytää täydellinen rotu niin siihen tarvisin glennejä, podengoita ja nyt myös ländereitä. Pienen karkeakarvaisen portugalinpodengon ulkonanäkö, glennin luonteesta avoimuus ja rohkeus, ja länderin persoonallinen älykkyys yhdistettynä sekä podengoilta, että ländereiltä löytyvään perhekeskeisyyteen, päällystettynä näiden kaikkien sopeutumiskyvyllä, olisi aika lähelle toivomaani. Ihan mahdotonta oikeasti. Helpompi siis ottaa näitä eri rotuisia, joilta löytyy ne hyvät puolet ja vastapainoksi ne huonommatkin.

En siis ollut varsinaisesti ottamassa länderiä, mutta koska lähipiiristä löytyi mahdollisia tutustumiskappaleita, niin ajattelin, että rotuun olisi syytä tutustua tarkemmin. Toista karkeakarvaista pikkupodengoa en ollut vielä valmis ottamaan. Toista glenniä en myöskään halunnut. Niin ihania kuin glennit ovatkin, ne ovat minulle suuria koiria ja Onnin rinnalle halusin, jonkun pienemmän. Halusin myös koiran, joka on Onnin avoimuudelle vastapainoksi, vähän perhekeskeisempi, enemmän "minun koirani". En oikeastaan uskonut, että Tessan jälkeen on mahdollista löytää sellaista.

Muistan hyvin, että istuin Kipan luona penkillä syömässä. Puheensorina oli muuttunut epämääräiseksi taustahälyksi ja syötin koirille lautaselta pieni herkkupaloja. Amanda istui vieressäni ja katsoi minua syvälle silmiin. Klik. Menetin sydämeni. Tuosta noin vain.
Kiitokset Kipalle kuvasta :)

Amanda on osoittautunut kultakimpaleeksi. Tietysti olen hyvin puolueellinen, koska olen täysin rakastunut siihen. Kaiken sen ajan mitä se on ollut luonani, se on ollut äärimmäisen helppo ja sopeutuvainen koira. Sillä ei ollut pienintäkään ongelmaa sopeutua meidän elämäntapaamme tai laumaamme. Osa helppoudesta johtuu siitä, että Kipa on Amandaa kouluttanut ja opettanut jo vuoden. Hän sai nauttia kaikista sisäsiisteyden opettamisista ja näyttelykoulutuksista. Minä taas sain valmiiksi koulutetun koiran, joka kaiken lisäksi on omistautunut minulle. Reilua, eikö? :D

On ällistyttävää, että olen onnistunut löytämään kolme niin täysin minulle sopivaa koiraa. Kaikki kolme ovat (tai olivat) kovin erilaisia ja silti en olisi voinut oikeampia löytää. Onni ja Amanda ovat olleet helppoja (ainakin tähän asti). Tessan kanssa ei aina ollut niin yksinkertaista, mutta eläisin joka hetken uudelleen, jos se olisi mahdollista. Olen hyvin onnekas.

Tessa ja Amanda olivat molemmat aikuisia minulle tullessaan, joten sinänsä niiden kohdalla oli helppo valita itselleen sopiva. Kumpikin osui silmiini kuitenkin vähän sattumalta. Onni on ehkä kasvanut pikkuhiljaa sellaiseksi mitä se on, tai minä olen kenties pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään sitä sellaisena kuin se on, mutta yhtä kaikki olen äärimmäisen tyytyväinen tilanteeseen.

Odotusharjoitus

Eilen lenkillä harjoiteltiin odottamista. Amandalla ei touhu ole vielä ihan hallinnassa, mutta eipä Onnikaan ollut kovin vakuuttava. Kaikki lähti siitä, kun Onni oli pällipää ja kieriskeli nurmikolla ja Amanda piristi kovasti yrityksiäni saada Onni liikkumaan hyppimällä ympärillä ja sotkemalla hihnat ihan solmuun. Jätin Amandan kiinni viereiseen tolppaan ja raahasin Onnin pois nunrmikolta. Käskin sen odottaa ja palasin hakemaan Amandaa. Odottiko Onni kiltisti? Ei! Se odotti hetken aikaa ja köpötteli sitten perääni ja jumitti uudelleen nurmikolle. Joten totesin, että ehkä tässä on syytä harjoitella vähän.

Suunnittelin sitten sellaisen odottamisleikin jossa kiersimme talojen ympäri ja toisen piti aina odottaa, kun kiersin toisen kanssa nurkan taakse. Alussa koirat näkivät toisensa ja sitten vaikeutettiin niin, että näköyhteys katkesi ja odotusaika piteni. Sujui oikein mallikkaasti ja hauskaakin oli. Pitäisi varmaan tehdä tälläisiä harjoituksia useammin, mutta täytyy myöntää, että olen aika laiska harjoittelemaan.

Tänä iltanakaan ei syödä jänispaistia

Paljon yritystä, mutta laihat tulokset. Kolme läähättävää olentoa palasi juuri iltalenkiltä. Lähdimme paljon tavallista aikaisemmin lenkille ja tähän aikaan on näemmä muutkin liikkeellä. Rusakko (varsin todennäköisesti yhä se yksi ja sama) osui silmiimme läheisellä nurmikentällä. Amanda oli pompata turkistaan innosta. Ensin kokeilin toimiiko luoksetulo. Se toimi, joten vähän niinkuin palkkioksi lähdimme tutkailemaan rusakon reittiä. Amanda nuuhk maata innoissan ja säntäili sinnetänne. Onni oli vakaampi ja jyristi onnimaiseen tapaan suoraan eteenpäin. Seurasimme vikkelää Amandaa juosten. (Oli fiksua syödä ennen lenkille lähtöä, suosittelen kaikille, jotka haluavat saada mahansa särkemään.)

Amanda oli todella vakuuttava seuratessaan jälkeä. Se tiesi täsmälleen minne oli menossa. Ei ihan turha jälki, löysimme hienon saaliinkin. Kakkapökäleen. Yököttävän homeisen kakkapökäleen, jonka Amanda nappasi riemuissaan suuhunsa. Voih, minä ilkeä ilonpilaaja, joka en antanut sen syödä saalista. Niin epäreilua...

Näin muuten rusakon uudelleen, kun palailimme takaisin kotiin. Naureskeli puun takana ja loikki tien yli. Onnikin haistoi sen ja olisi lähtenyt tutkimaan hajua, mutta ajattelin, että yksi jänisjahti tälle päivälle riittää.

Amandan sosiaalisuuspäivä

Eilen oli taasen treenipäivä Amandan kanssa. Viimeinen kerta, kun meillä oli ihana opettaja. Hän jää lomalle ja sitten me lähdemmekin jo pois. Sääli. Olen todella nauttinut näistä tunneista ja oppinut ohjaamaan Amandaa paremmin. Tunti oli oikein mukava, vaikka jouduimme lähtemään kesken kaiken pois. Äiti tuli kylään ja piti mennä häntä vastaan.

Amandalla oli muutenkin sosiaalisuuspäivä. Aloitimme tutustumalla agikentälle mennessä aivan uskomattoman ihanaan pikkupoikaan. Amanda ei ole loppujen lopuksi kovin montaa lasta nähnyt, sillä niitä on tuttavapiirissäni aika rajoitetusti. Tämä 4-5 ikäinen pikkupoika (olen aika huono arvioimaan ikää) huomasi meidät ja kysyi kohteliaasti lupaa silittää. Minä annoin luvan. Olen tottunut antamaan luvan aina kaikille silittelijöille, sillä Onnista mikään ei voisi olla mukavampaa. Silitettyään hetken suloinen lapsi kysyi, että mahtaisikohan Amandalle maistua Marianne-karkki. Koska olin kentälle menossa oli taskuni täynnä makupaloja ja annoin pojan antaa sellaisen Amandalle. Ahne neiti oli aivan myyty. Oli eilisen kohokohta. Ehdottomasti.

Agikentällä Amanda sai lisää nameja ihmisiltä. Kun opettajan kanssa kerrattiin miten rata oli mennyt, huomasi miten Amanda muisti saaneensa opettajalta namin ja meni nuuhkimaan kädet, jos sieltä löytyisi lisää herkkuja. Löytyihän sieltä :)

Kruunatakseen kaiken sosiaalistumisen, Amanda päätti viettää osan yöstäkin äidin vieressä. Ah, se on joskus sellainen brutus :D

Amanda - suuri metsästäjä

Jokunen aika takaperin Amanda, kromfohrländer-neiti, puhdas seurakoira, koira, jolla ei pitäisi olla mitään hajua metsästyksestä, pyrki tappamaan myyrän, kun vieressä seisovat rottakoira ja myyräkoira vain moljottivat äimistyneinä. Amanda teki taidokkaita myyrähyppyjä ja olisi tappanut pikkuruisen myyräsen, jos emme olisi olleet keskellä kaupunkia, missä tämä raaka murha olisi sätkähdyttänyt kanssakulkijoita.

Tänään kohtasimme taas rusakon. Niitähän täällä vilisee. Tai no ehkä tämä on yksi ja sama rusakko, joka asustelee kämppämme lähellä. Amanda oli *köh köh* vapaana ja huomasi rusakon yhtä aikaa kanssani. Viuh. Amanda oli edennyt neljä metriä ennenkuin sain suuni auki. Aamukäheä ääneni kaikui oikein somasti ohi neitosen korvien. Polkin jalkaa kiukkuisesti ja kenties tämän kaltainen rummutus auttoi ja Amanda vilkaisi minuun. "Niin mitä sanoitkaan? Etkö näe, että minulla on kiire?" Se räpsäytti silmiään ja säntäsi uudestaan rusakon perään. Kiljuin epämääräisiä käskyjä: "Amanda! Heti! Tänne! Nyt!" polkien samalla uudelleen jalkaa. Rusakko oli tässä välissä ehtinyt kadota talon taakse ja Amanda suosiollisesti tuli luokseni, pudistellen päätään samalla: "Onko tämä viivytys aivan välttämätön?" Kehuin kuinka upea Amanda onkaan tullessaan luokseni, ja neiti tuijotti vain tiiviisti talon kulmaa: "Joo, joo. Joko mennään?" Kytkettynä kävimme kurkkamassa olisiko jänis kenties jäänyt talon taakse meitä odottelemaan. Ei ollut? Kumma rusakko, ei halunnut paistiksi...

Tämän aamuisen episodin aikana, Onni seistä nökötti upeasti vieressäni ja minä en tajunnut edes kehua. Joskus olen oikea ääliö....

Trimmailuja

Onni ja Amanda ovat molemmat saaneet viime viikolla uudet lookit. Itseasiassa Onnin look lähti jo edellisviikolla aluilleen. Ajelin sen poskesta haavan ympäriltä karvat. Viime viikolla ajelin uudelleen vähän jo kasvaneet karvat pois. Kiva, että Raision näyttely on tulossa ja Onni on sinne ilmoitettu... Näyttääkin tosi nätiltä kasvopuolena. Vaan mitäpä tuosta.

Lauantaina aamukahvia siemaillessani (joskus kolmen aikaan) huomasin, että aurinko siivilöityy Amandan korvakarvojen lomasta. Hmmm.. Aavistuksen pitkät neidin korvakarvat... Hmmm.. Jospa niitä ehkä nyppisi vähän siistimmiksi. Hmm... Kunhan olen pakanut pari laatikkoa ja pessyt pyykkiä... Hmm.. Katselin yömyöhään leffaa ja käteni ajautuivat Amandan korvien luo. Ennenkuin huomasin, olin nyppinyt koko koiran. Nyt Amanda on ihan puli eli puolikalju. Korvat kyllä ovat oikein nätit ja siistit.

Jospa vielä saisin Onnin nypittyä vähän lyhempään turkkiin. Sen karva oikeasti kaipaisi nyppimistä. Onni on vaan ovelasti vedonnut surkeaan olotilaansa. "Et voi viedä turkkiani, kun poskenikin on ihan paljas", se sanoo surkeilla toffeesilmillään.

Muuttolaatikoita ja hiljaisia päivä

Viime viikolla ei tapahtunut sitten tiistaisen agilitytunnin mitään jännittävää. Onnilla on poskessa haava, joten torstaina päätin, että molemmat saavat jäädä kotiin. Viikonloppukin vietettiin kotona.

Onni-ressu. Se joutuu olemaan kauluri päässä. Onni oli jossain vaiheessa onnistunut raapimaan poskeensa naarmun, joka ei oikein ottanut parantuakseen. Nyt siinä on jo siisti arpi. Kauluri pysyy silti kaulassa, koska Onni on rapsuttelemassa kutiavaa rupea aina, kun selkäni käännän.

Olen kerännyt aika kasan pahvilaatikoita ja lauantaina sain vihdoin otettua itseäni niskasta kiinni ja alettua täyttämään niitä. Onni mulkoili vieressä. Se tietää mistä on kyse. Pakkasin muutaman laatikon ja järjestin vanhimmalle pikkusiskolleni laatikollisen ylimääräisiä astioita. Porukat kävivät hakemassa ne sunnuntaina, samoin kuin joukon huonekaluja, jotka lahjoitin siskolle. Kumma, mutta asuntoni näyttää ihan yhtä täydeltä, vaikka osa huonekaluista poistui.

Yritän rajoittaa tavaramäärääni mahdollisimman pieneksi ennen muuttoa. Helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka sain osan annettua siskolle, on kämppä vielä ihan täynnä. Johtunee kirjoista. Niitä on kertynyt opus, jos toinenkin. Ja vaikka annoin yhden kirjahyllyn pois, on vielä kolme jäljellä. Vaan ei auta. Kirjoista en luovu.

Tutkaillessani kaappeja tulin siivonneeksi lääkekaapin. Löysin jos jonkinmoisia enemmän ja vähemmän vanhentuneitä lääkkeitä. Koirille oli vaikka mitä. Isoja purkkeja, pieniä purkkeja, tuubeja, rasioita ja paljon matolääkkeitä. Ihmisille löysin neljä aspiriiniä ja jotain nivelkipulääkettä.

Koirat ovat viime aikoina päässeet pitkästä aikaa erillisille lenkeille. Alunperin ajattelin, että käytän niitä vähintään kerran päivässä erillisillä lenkeillä. Ja pyh, laiska kun olen, niin se suunnitelma kariutui alkuunsa. Tiistaisin käyn erilliset lenkit, mutta siinä se lähinnä on ollut. On paljon helpompaa käydä kahden kanssa kolmesti lenkillä, kuin yhden kanssa kuudesti. Erityisesti, koska yhdessä koirat leikkivät ja purkavat energiaansa paljon nopeammin. Sen jälkeen kun Vikinä ja Santte olivat hoidossa ja lauma innostui mekastamaan, olen kuulostellut paljon tarkemmin kuuluuko asunnostani ääniä lähtiessäni ja tullessani. Ihan hiljaista on ollut. Mutta kun lähden Onnin kanssa jonnekin, Amanda vikisee hetken aikaa oven takana. On sama jääkö asuntoon joku sen seuraksi, vai ei. Joten, koska olen niin kiltti, me harjoittelemme nyt erillislenkkejä. Vininä joka aluksi kesti minuutin, on vaihtunut pariin vinkaisuun ja kun minuutin päästä avaan oven, on Amanda jo mennyt sänkyyn kerälle.

Agilityn hurmaa eilen

Eilinen ilta meni taasen Amandan agiharkoissa. Tämä toinen jatkokurssin tuntia oli kivempi kuin ensimmäinen. Ensimmäisellä kerralla olin hirveän hermostunut ja siellä oli porukkaa mukana todella paljon. Nyt alkoi olla vähän rennompi olo ja kaikki mukana olvevat ryhmäläiset olivat tuttuja. Mukana ei ollut kuin seitsemän kahdeksan koirakkoa ja viime kerralla oli ainakin kaksin kertainen määrä.

Opettelimme valssaamisen alkeita. Oli ihana hioa liikkeitä uudelleen ja uudelleen ja saada yksityiskohtaista opetusta. Amanda muuten meni pussin ensimmäistä kertaa harjoituksissa ihan itsenäisesti. On niistä omista harkoista siis ollut hyötyä.

Meillä oli myös vieraat-syöttävät-Amandalle-nameja päivä. Neiti meni heti luokse, kun huomasi, että silloin saa nameja. Eräs koirattomana mukana ollut tyttö pääsi Amandan hyvien tyyppien kirjoihin hetkessä. Amanda suostui jopa menemään maahan saadakseen namin.

Ahne koira on omistajalle helpotus? Ainakin siitä on apua sosialistumisen suhteen. Olen antanut vieraiden temputtaa koiria ja palkita namein. Minua ei haittaa, vaikka temput eivät olekaan hioutuneet täydellisiksi. Eivät Amandan sosiaaliset taidot Onnin luokkaa ole, mutta yllättävän usein se menee ihan vapaaehtoisesti vieraiden silitettäväksi. Yleensä juuri silloin, kun olen sanonut, että Amanda on sitten varautunut..

Nyt vielä/yhä voitaisiin harjoitella kentän laidalla odottelua ja Amandalle voisi ehkä opettaa tempun tai pari, juuri vieraiden ilahduttamista ajatellen.

Pissajuttuja.. ah sitä koiranomistamisen arkea

Sattuipa viime viikolla, kun Leela oli vielä kylässä, ja matkasimme koirakolmikon kanssa jalkakäytävää pitkin, että Onni pysähtyi nuuhkimaan mielenkiintoista hajua ja Leela pissasi suoraan Onnin päähän. Tätä on sattunut ennenkin! No eipä siinä, jatkettiin matkaa. Jonkun ajan päästä vanhempi rouvashenkilö tuli vastaan. Leela omistajineen siirtyi aavistuksen sivuun ja me jäimme heidän ja rouvan väliin. Rouva ilahtui koirien näkemisestä ja kumartui silittämään Onnia ja Amandaa, sillä aikaa kun Leela&co vaivihkaa hipsivät ohi. Olin oikein tyytyväinen, kun Amandakin meni heti silitettäväksi ja nuuhkimaan naista. Olimme edenneet rouvan kuulemattomiin, kun Leelan omistaja huomautti, että Onnin pää oli vähän pissassa..... Enhän mä enää sellaista ollut muistanut.

Vuoroin vieraissa. Eipä mennyt montaa päivää, kun Leela pissi Amandan päälle ollessamme saattamassa Leelaa omistajineen bussiasemalle. Mutta tällä kertaa ei tullut silittäjiä vastaan.

Jästipää ja Pompputassu: Juoksemisen ihanuus

Minä rakastan juoksemista. Kun juoksee oikein kovaa, tuntuu melkein painottomalta. Tassut tuskin hipaisevat maata ja tuuli sihusee korvissa. Juoksen ympyröitä, pieniä ympyröitä ja suuria ympyröitä. Vilistä puiden alta ja lennän kantojen yli. Kiidän pitkin nurmea, pyörrän ympäri ja loikkaan Jästipään yli. Se on parhaita asioita maailmassa.

Pompputassu

Pompputassu on ihan höperö. Sen mielestä juokseminen on kivaa. Ehkä se on joku naisten juttu, sillä emäntäkin juoksee joskus. Osaan minäkin juosta, mutta miksi vaivautua? On huomattavasti mukavampaa kävellä haistellen mielenkiintoisia tuoksua. SIlloin voi heittäytyä selälleen ja pihtaroida. On ihan huippua pihtaroida pehmeällä nurmikolla, tai siloisella hiekalla, tai kylmässä lumessa. Emäntä ei osaa arvostaa maassa kieriskelyn nautintoa.

Jästipää

Joka aamu minä juoksen kuin tuuli. Jästipää heittäytyy selälleen ja minä otan oikein kovan vauhdin ja hyppään nauraen hänen viereensä. Jästipää ei säikähdä ja lähde jahtaamaan minua. Se vain kieriskelee. Minun on tökittävä sitä korvaan. Joskus monta kertaa, joskus vain pari kertaa ja se lähtee perääni juoksemaan.

Pompputassu

Paitsi että Pompputassu olla outo fiksaatio juoksemiseen, sen mielestä kaikkien muidenkin pitäisi juosta. Joten se härkkii, ihan joka ikinen aamu. Luulisi, että edes viikonloppuisin mies saisi suorittaa aamurituaalit rauhassa, mutta ei. Pompputassu tulee ja hyörii ja tökkii, kunnes jouduin muka hermostumaan ja ajamaan sitä takaa hetken aikaa.

Vaikka kyllä minä silti Pompputassusta tykkään. Juoksemisesta en niinkään.

Jästipää

Rauhallinen viikonloppu

Viikonloppu sujui rauhallisissa merkeissä. Oli oikein miellyttävää viettää ihan tavallista kotiviikonloppua. Lauantai-aamu meni lekotellessa. Illalla Onni kävi treffeillä Rina-glennin kanssa. Pikkuneiti oli aivan suloinen harmaa pakkaus. Se juoksenteli hurjia spurtteja ja Onninkin piti ihan vähän kirmata perässä.

Kun palasin Onnin kanssa takaisin, käytin Amandan ja Leelan lenkillä ja me törmäsimme rusakkoon. Kumpikaan koirista ei lähtenyt perään, mutta sain kuvan jossa Leela katsoo rusakon perään. Valitettavasti kuva on ihan epätarkka.

Sunnuntai meni sekin leppoisasti käpyleikkien, perheeni vierailun ja muun hauskan parissa.

Kolmikko agikentällä

Eilen lähdimme kolmen koiran ja kolmen ihmisen kanssa agikentälle. Amandan kanssa oli tarkoitus harjoitella taas vähän pussia ja keinua, Onnin kanssa kokeilla, pitikö se sitten ihan oikeasti touhusta ja Leelan kanssa kokeilla tykkäisikö se lajista. Oli mahtava päivä, vaikka aika raskas. Ilma oli tosi hyvä. Päivällä oli satanut viilentävästi, joten ei ollut liian kuuma, mutta sade oli jo kuivunut, joten ei ollut märkäkään. (Yhdentoista aikaan eilen illalla alkoi uudelleen sataan, joten osuimme hyvään saumaan.)

Leela innostui aitojen yli hyppimisestä ja pussikin oli siitä vallanhauska.

Onni suorastaan loisti päästeessään juoksemaan esteiden yli. Se kulki varsin näpsäkästi sekä minun, että ystäväni ohjauksessa.

Amandalla keinu ja pussi sujuivat ihan eri malliin, kun tiistain harkoissa. Tiistaina keinu alkoi jo ollu jossain mallissa, mutta pussi ei sujunut. Nyt molemmat menivät ihan ilman ongelmia. Vielä kun saisi sen sujumaan silloin kun paikalla on muitakin. A:n alkukontakteissa meillä olisi myös hiomisen varaa.

Kentällä kaikilla koirilla meni suorastaan loistavasti, kentän laidalla taasen... meillä oli oikein kuorolaulujen osakilpailut pystyssä. Odottamisen harjoittelussa, silloin kun toinen on tekemässä jotain kivaa kentällä, on totisesti parantamisen varaa. Vaan ihan mälsäähän se olisi jos kaikki sujuisi ilman haasteita :D

Laittelen lisää kuvia kotisivuille jossain vaiheessa. Kiitokset hyvälle kameramiehelle ja kenneltytölle ;)

Sateinen aamu

Oli kuulkaas vaikea saada tänä aamuna koiria pihalle. Meillä on kylässä tällä hetkellä kääpiöpinseri Leela (Onnin entinen kämppis-koira). Sain koirat houkuteltua välieteiseen asti ihan hyvin ja siinä vaiheessa taisi Onnin naamassa vilahtaa sellainen, minusta tuntuu, että tuolla sataa ilme. Avasin ulko-oven ja kaikki kolme koiraa katsoivat pihalle. Kaatosade. Komensin niitä menemään ovesta ulos. Onni itsepäinen glenni otti kaksi askelta ja stoppasi. Amanda herkkähipiäinen länderi tipsutti ulos ja totesi, iiks täällä sataa ja Leela yritti sateen havaittuaan peruuttaa välioven läpii takaisin asuntooni.
Kiskoin kaikki koirat ovesta ulos. Mehän lähdemme lenkille! Haloo, minä joudun vielä pyöräilemään töihin, joten te saatte luvan viivähtää viisi minuuttia ulkona. Yllättäen kaikkein sujuvimmin ulkona liikkui Amanda. En olisi uskonut. Onni keksi juosta katosten alle nuuhkimaan ja Leela-reppana ei olisi liikkunut askeltakaan.
Täällä on muuten ukkosmyrsky juuri nyt pään yllä.

Agin jatkokurssin ensimmäinen tunti

Kyllä oli kiva tunti, vaikka tuntui, ettei mitään osattu. Tai täytyy tarkentaa tuntuu, että minä en mitään osannut. Amanda meni hienosti. Meillä oli uusi opettaja ja nyt harjoittelemme enemmän ohjaamista ja keskitymme vähemmän esteiden opetteluun. Amandalla ei vielä ole pussi ja keinu hallinnassa. Pussin luona se teki stopin, mutta keinu sujui jo yllättävän hyvin.

Ensimmäinen harjoittelutukierros meni aikas surkeasti. Olin hämmentynyt ja en oikein tiennyt mistä mennä ja mitä tehdä. No siihen nähden se olisi voinut mennä huonomminkin.
Kokeilimme toisenlaista rataa ja nyt piti ohjata ilman ääntä. Oli aika uskomatonta miten hyvin se sujui. Tuli ihan erilainen tunne ohjata, kun ei voinut huutaa ja huitoa vaan piti keskittyä ohjaamaan. Mahtava harjoitus. Kokeilimme muutaman kerran ilman ääntä ja viimisellä harjoittelukierroksella äänen kanssa sujuikin ihan erilailla kun ensimmäinen harjoittelu. Tuntui, että opettelusta oli paljon hyötyä.

Meidän opettaja on ihana, kun hän kehui Amandaa. :D Amanda vaikuttaa kuulemma lupaavalta ja selvästi nauttii touhusta. Voi kääk. Tarkoittaakohan tämä, että meidän pitäisi oikeasti panostaa agilityyn? Onneksi Amandaa ei sijoitettu minuulle, siksi että siitä pitäisi leipoa menestyvä koira, vaan ihan siksi, että se oli juuri minulle sopiva. Helpottaa paineita, kun tietää, että sijoituskasvattaja on meihin tyytyväinen, vaikka Amanda olisikin pelkkä sohvatyyny, kunhan se on onnellinen sohvatyyny. On se vähän pelottaa, kun on niin kovin lupaava koira.

Leela on tullut kylään

Oi miten ihanaa! Rakas ystäväni ja Leela ovat saapuneet. Onni oli heiluttaa häntänsä irti niin innoissaan ja iloissaan se oli. Amandakin näytti ihan tyytyväiseltä Leelan tuloon. Nartut tulevat toimeen yllättävän mutkattomasti. Leelallakaan ei ollut mitään ongelmaa tulla meille, vaikka sillä on hiljaittainen huono kokemus ollut päälle hyökkäävän koiran kanssa.

Saimme vieraaksi myös ystäväni siskon. Hänn ei olekaan käynyt meillä Amandan tulon jälkeen eli Amalle ihan uusi tuttavuus. Perusländerimäisen varatuneesti Amanda tunki itsensä ensimmäiseksi rapsutettavaksi. Kas kun ei syliin kiivennyt.. Ainakin se nojaili kylälilijän jalkoihin siihen malliin, että yhtään lähemmäksi sitä ei voisi päästä.

Nartut ja vieraat ja kaikki meni ihan hyvin, mutta illalla Onni päätti järjestää meille puuhaa. Ensinnäkin se meni ilman lupaa avoinaisesta ovesta kissan perään. Pysähtyi kyllä heti, kun ystäväni karjaisi seis. Tottelemisesta plussaa, ovesta karkaamisesta miinusta.
Lisäksi Onni kehitti oikein draaman siitä kuinka Leela on ottanut juuri sen luun, joka oli taatusti Onnin. Yllättävää, että Onnin ja Leelan mutistessa ja rutistessa luusta ei Amanda mennyt mukaan polisoimaan. Sen mielestä ei kukaans aisi Onnille komentoida, mutta Leela näemmä sai. Kun luu oli annettu Leelalle muutaman kerran takaisin, loppui jupina siihen, että luu hajosi ja molemmat saivat syödä omaa puoliskaansa. Siellä ne mutistivat kämpän vastakkaisissa päissä tyytyväisen näköisnä. "Hah, minäpäs sain luu'un.."

Ulkoiluja illoin aamuin

Eilen illalla lähdimme sen verran myöhään iltalenkille, että Onnikin sai kirmata vapaana. Lenkillä ei tullut vastaan kuin yksi juoksija ja hänkin pyrähti ohi siinä vaiheessa, kun asettelin koiria paremmin kuvaan. Yhdessä vaiheessa Onni meinasi lähteä karkutelle. Kaempaa kuului haukuntaa ja poika säntäsi heti muutaman metrin ääntä kohti. Amanda tietysti säntäsi hirveällä kiireellä mukaan, mutta kaarsi kiltisti huudettaessa takaisin. Lähdimme Amandan kanssa vähän matkaa taaksepäin ja hetken mietittyään päätti Onnikin, että äänen tutkiminen ihan yksin olisi tylsää.

Amanda on ottanut vähän liian hyvin Onnin itsenäisyydestä oppia ja sekin lähtee pitkien matkojen päähän tutkailemaan hajuja. Onhan se mukavaa, että se menee noin varmasti yksinään, mutta... Ei kannata lähteä liian kauan kauas yksin, sillä me teimme Onnin kanssa katoamistempun talon taakse. Amanda löysi meidät kyllä helposti ja pysyi loppulenkin nätisti viiden metrin säteellä minusta.

Tänä aamuna heräsin muka kauhean aikaisin, kun muka piti tehdä kaikkea ennen töihin lähtöä. Lopulta aika valui siihen, että innostuin heittelemään keppiä ja peuhaamaan koirien kanssa pihalla. Oli niin mukava katsella miten niiden silmät loistivat leikkiessä. Onni onnistui yleensä nappaamaan kepin ennemmin, mutta niinä parina kertana kun Amanda sai sen vietiinkin meitä hirveää vauhtia ympäri nurmea. Onni oli nimittäin kiinni ja se säntäsi Amandan ja kepin perään. Minä luonnollisesti roikuin mukana. Herra sai kantaa kepin kotiin ja se oli niin ylpeä.

Näinköhän muuten keppi jäi huoneen lattialle? Minkälainen siivo mahtaa kotona olla odottamassa, kun palaan takaisin yhdessä Leelan ja Leelan omistajan kanssa jotka tulevat kylään?

Onnikin tuli raahattua agikentälle

Ajattelin käydä harjoittelemassa Amandan kanssa vähän pussia ja keinua. Ne esteet ovat meille vaikeimmat. Otin Onninkin mukaan, sillä meidän pitää vähän harjoitella kentän laidalla odottelua ihan kummankin koiran kanssa. Kastelin ennen lähtöä molemmat. Vaikka täällä tulee ihanan viilentävästi, on silti kuuma.

Raahasin kentälle keinun, pussin ja kaksi aitaa. Ajattelin ensin harjoitella Amandan kanssa, mutta se oli niin pomppivainen, että jätin sen jäähylle ja kokeilin mennä Onnin kanssa. Ja sehän meni! Poika oli aivan innoissaan.

Niinpä vuorottelin molempien kanssa. Onnin kanssa käytiin ensin keinu, pussi ja aita hitaasti läpi ja loppua kohden kokeiltiin pientä rataa. (Hyppy, hyppy, keinu, pussi ja hyppy) Amandan kanssa vain harjoiteltiin aitoja korkeina, keinua ja pussia. Neiti meni oikein hyvin keinun ja pussin. Se alkaa oppia :D Kastelin välillä molempia vedellä. Kumma juttu, mutta kumpikaan ei oikein välittänyt siitä.



Sain otettua Onnista yhden kuvan ennenkuin kamerastani loppui akku. Nyt molemmat nukkuvat tyytyväisinä ja minä mietin, että pitäisikö Onniakin alkaa sittenkin kuskaamaan agiharkoissa...

Aamumeteliä ja iltameteliä

Lähdin vähän tavallista myöhemmin aamulenkille. Sisälle asti kuului melkoinen meteli, kun korjausmiehet olivat töissä. Etuoven avattuania huomasin, että he työskentelevät ihan meidän ovemme vieressä. Siitä oli leikelty asvalttia irti ja työt senkun jatkuivat. Kiersin koirien kanssa koneet vähän matkan päästä ja olin vähän hämmästänyt, kun kumpikaan ei ollut työmiehistä, koneista tai metelistä millänsäkään. Melu oli sen verran kovaa, että jopa minun korviini otti vähän kipeää. Amandakin meni ihan muina naisina ohi, vaikka kahden metrin päässä leikattiin korvia huumaavasti asvalttia.

Illalla lähdimme naapuirn bileitä pakoon ystävän luo. Tuskaisen kuuma oli kävellä tunnin verran. Olimme aika läähättäviä kun pääsimme perille. Yöllä ei kävely tuntunut sen viileämmältä ja viimeiset sata metriä alkoivat jo vaikuttaa siltä, että Onni pitää kantaa. Mutta kotona oli onneksi vettä, viileää ja hiljaista.

Korkeanpaikan kammotus

Lähdimme koirien kanssa käymään kaverini uudessa kodissa pian sen jälkeen. Ennen hän asui noin vartin kävelymatkan päässä, mutta nyt saimme suunnistaa sinne tunnin verran. Ihan epäreilua muuttaa noin kauas! Toisaalta on siinä hyvätkin puolensa, tulee käytä samalla tunnin lenkki molmepiin suuntiin kuljettaessa. Onneksi ystäväni on sellainen joka antaa minun ottaa koirat mukaani.

Asunto oli upea! Onni pääsi parvekkeelle, mutta Amanda ei saanut olla siellä kuin puoli minuuttia. Ystäväni kysyi saavatko koirat tulla parvekkeelle ja minä sanoin, että tietysti. Hän perusteli kysymystään sillä, ettei Amanda vain hyppää alas, kun sentään ollaan ylimmässä kerroksessa. Eihän se mitään hyppää. Päästiin parvekkeelle ja katsoin maha möyrien muutaman hetken Amanda tutkailua ja sitten se oli pakko laittaa takaisin sisälle. Minulla on korkeanpaikan kammo ja Amandan liikehdintä aiheutti heti sellaisen kauhun ryöpyn putoamisesta ettei ole tosikaan. Onni istui nätisti keskellä parveketta ja meni hetken päästä makaamaan. Siispä sen sallittiin olevan mukana ihailemassa maisemia. Lähempänä reunaa se silti oli kuin minä, joka vapisin ovea vasten. Enpäs muistanutkaan kuinka kurjaa on korkeuksissa.

Amandan agilityn alkeiskurssi on ohi

Loppu. The End. Alkeiskurssin viimeiset hetket olivat eilen illalla.

Meillä oli pienet möllikisan tapaiset. Lähidimme sinne tavalliseen tapaan kuudeksi. Vaan meidän olisikin pitänyt tulla vasta seitsemäksi. En viitsinyt kävellä enää Amandan kanssa takaisin kotiin, joten päätin nyppiä sitä ja autoin laittamaan Vekkuliin osoitetarroja. Haa, ensimmäinen Jästipää ja Pompputassu tarina on käännetty ulkomaan kielelle. Tai siis toiselle kotimaiselle. Vekkuli on kaksi kielinen lehti ja kirjoittamani Pompputassu agilityssa juttu on siis käännetty myös ruotsksi. Hoppfot på agilitien tai jotain sinne päin.

Ratapiirros (Radan kulku: Oranssit hypyt, putki, punainen hyppy, puomi, sininen hyppy, keltainen hyppy, punainen hyppy, putki, sininen hyppy, keltainen hyppy, ounainen hyppy, puomi, sininen hyppy, keltainen hyppy, punainen hyppy, putki jne.)

Möllikisailu oli tällä kertaa juokkuemuotoinen. Meidät jaettiin kolmeen joukkueeseen. Jokaisella koirakolla oli puolitoista minuutti aikaa suorittaa niin monta estettä kuin ehtii kiertäen rataa. Me suoritimme Amandan kanssa 19. Vertailun vuoksi paras koira suoritti 30 ja toiseksi paras 25.

Rata oli minun mielestäni kiva. Amanda tosin jumittui kahdesti putken suuhun, josta se löysi edellisen ohjaajan tiputtaman lihapullan. Mutta puomin kontaktit osuivat kohdalleen enkä ohjannut hypyillä koko aikaan ihan pieleen. Joukkueemme sijoittui keskimmäiseksi.

Ratapiirros (Radan kulku: Punainen hyppy, sininen hyppy, vihreä hyppy, puomi, keltainen hyppy, A, sininen hyppy, vihreä hyppy, putki, oranssi hyppy, puomi, vihreä hyppy, punainen hyppy )

Halukkaat saivat kokeilla myös vaikeaa yksilö rataa. Se meni varsin surkeasti. En osannut ohjata yhtään. Vaan oli siinä jotain hyvääkin. A:n kontaktit sujuivat upeasti. :D Ja meidät kelpuutettiin jatkokurssille! Joten ei me ihan huonoja olla. Saatiin hieno päästötodistuskin alkeiskurssilta ;)



Jännä juttu. Olin aivan pettynyt, kun viime viikolla tajusin, ettei meillä ole heinäkuulle oikeastaan mitään harrastuksia. Alkeiskurssi loppuu ja näyttelyihin ei olla ilmottauduttu. Mutta nyt meillä onkin jatkokurssi koko heinäkuun, joten puuhaa piisaa tiistaisin. Jee!

Puuha päivä

Eilinen oli oikea puuha päivä. Aloitimme heräämällä sunnuntai aamuna kahdeksan aikaan. Tara ja Amanda leikkivät ulkona ja Onni tutkaili pensaita. Kun olimme Tran omistajan kanssa kiskoneet jotenkuten vaatteet niskaamme, lähdimme kohti lauantaista miittipaikka. Tara ja Onni vietiin sinne näytille ja Amandakin otettiin mukaan. Oli ihana viivähtää vielä hetki ystävien parissa. Onni kävi tutustumassa Jadeen ja Luluun, mutta muuten kaksikkoni pysyi ihmisten ja Taran luona.
Onni on rodultaan kuulemma novascotiannoutaja (Onnihan siis on glen of imaalinterrieri). Amanda taasen on yorkshirenterrieri (oikeasti kromfohrländer). :D

Veimme Onnin ja Amandan kotikotiin ja jatkoimme Taran ja Taran omistajien kanssa tutustumaan Taran veljeen Raffeen, joka oli ihana pikkupakkaus. Kotikotiin päästyämme Tara oli ihan poikki ja uinaili hetken, ennenkuin he joutuivat lähtemään takaisin kotiin.

Me lähdimme Onnin, Amandan ja siskojeni kanssa uittamaan koiria. Onni haki kaukaakin keppejä, mutta Amanda uskaltautui vain kainaloihin asti yltävään veteen. Takaisin päästyämme heittelin niille palloa ja se oli niin mukavaa, että tuli ehkä vähän liioiteltua. Molemmat olivat ihan puhki kun lähdimme kohti juna-asemaa. Matkat menivat sikeästi nukkuen. Onneksi ne jaksoivat silti kävellä kotiin asemalta.




Tänä aamuna ei kummallakaan ollut tavanomaiseen tapaan virtaa. Onni ei sännännyt heti eteiseen kuullessaan kuinka otin sen remmin naulasta, eikä Amanda jaksanut spurttailla kovin montaa aamujuoksukierrosta ja ne muutamat mitkä jaksoi menivät aika hitaasti.

Amanda mukana mummin luona

Kävimme Torniossa piipahtamassa mummin luona ja koirista mukaan pääsi vain Amanda. Siitä tuli hetkessä taas mummin ystävä, kun se huomasi kuinka helposti mummilta sai puhuttua itselleen suurilla silmillä herkkuja. Se jäi mummin seuraksi siksi aikaa kun piipahdimme Ruotsin puolella. Onni oli matkan ajan kotiorjan hoiteissa, sillä me kaikki emme mahtuneet millään autoon. Huonosti mitoitettu auto näin isolle perheelle.

Koirat hoidossa ja Tara hukassa

Tara tuli omistajineen kotikotiimme. Hetken aikaa annoimme koirien tutustua taas toisiinsa. Onni nuuhki innoissaan ja Amandakaan ei enää ollut mustis. Jätimme koirat vanhempieni ja siskojeni hoiviin ja lähdimme Taran omistajan kanssa pippaloihin. Oli ihana miitti! Kiitoksia rakkaat ystävät!

Hiipiessämme puoli kahden aikaan takaisin kotikotiin oli aivan hiljaista. Pitkän etsinän jälkeen löysin Onnin ja Amandan kotiorjan huoneesta, mutta Taraa ei löytynyt mistään. Lopulta tökin kotiorjan hereille ja sain selville, että vanhempani olivat ottaneet Taran omaan makuuhuoneeseensa nukkumaan. Vähän nauratti. Tara jäi sinne nukkumaan ja hain sen vasta aamulla kahdeksalta ulos aamupisulle ja leikkimään Amandan kanssa. Pikkuneiti valloitti totisesti koko perheeni sydämen.